Authors statement:

The author has prohibited machine learning bots or algorithms from copying, modifying or otherwise using any of the content published on this blog.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Laissez-faire antifasismia

Lauantaina 18.10 antifasistinen Varisverkosto ajoi ihmisjahdissa olleet Suomen vastarintaliikkeen uusnatsit pois Helsingin keskustasta. Toinen kerta tässä kuussa kun natsit ovat kohdanneet itseään väkevämpää vastarintaa ja päätyneet nuolemaan haavojaan.

Toistaiseksi häiritsevin reaktio Helsingin tapahtumiin on yllättäen tullut fasismin vastaisen verkkoprojekti paljastettu.fi:n taholta. Kynäilystä vastasi sivustolle aktiivisesti kirjoittava Panu Höglund, selkääntaputtelijanaan kyseisen sivuston ylläpitäjä.

Tekstissään Höglund katsoo tapahtumia kahden ääripään teorian kautta asettuen maltillisella antifasismillaan sinne keskelle, oletetun suuren yleisön joukkoon, jossa järki hallitsee tunteita ja hyvyys pahuutta.

Kahden ääripään teorian ongelmallisuudesta voisi kirjoittaa paljonkin. Kaikkein heikointa siinä lienee teorian kykenemättömyys erotella eri ryhmien hyvinkin erilaisia poliittisia päämääriä toisistaan. Maltillisuuden määrittelemästä keskustasta käsin katsottuna pyrkimykset tasa-arvoon, vapauteen ja keskinäiseen avunantoon ovat yhtä kaukana kuin rasismi, kansanmurhaajien apinointi ja valkoisen rodun totalitaristinen ylivalta. Pohdinkin mitä nämä Höglundin kaltaiset fasismin vastustajat itse oikein ajavat?

Tämä kysymys alkoi avautua kun jäin pohtimaan tekstin loppukaneetiksi muotoiltua maltillisen antifasismin toimintastrategiaa "antaa pahisten tehdä rikoksia ja terroritekoja ja todistaa sillä tavalla kaikelle kansalle pahuutensa".


"Antaa (pahisten) tehdä" eli markkinaliberaalien lanseeraama laissez-faire -ajattelu otettiin alkujaan käyttöön Ranskassa 1700-luvun lopulla lisäämään tilanomistajien viljelysmaistaan saamia tuottoja ja ratkomaan toistuvista katovuosista seurannutta nälänhätää.

Aikaisemmin Ranskan maatalous oli ollut paikallista tuotantoa suosivaa ja se tähtäsi ylijäämän tuottamiseen. Nälänhätää estettiin kartuttamalla yhteisiä viljavarastoja ja säätelemään hädän tullen jauhoviljan jakelua.

Vuonna 1775 Ludvig XV:n talousministeri Jaques Turgot avasi viljantuotannon vapaille markkinoille. Innoituksen tähän hän oli saanut läheisen ystävänsä Vincent de Gournayn kuuluisasta lausahduksesta "laissez faire, laissez passer" – antaa tehdä, antaa mennä –  joka myöhemmin nostettiin uusliberalistisen eettiseksi maksiimiksi. Turgotin ja Gournayn kaltaisten fysiokraattien sanomana parsi tarkoitti jotakuinkin: antakaa meidän yrittäjien pyörittää talouselämää vapaasti, älkää te muut sekaantuko asiaan. 

Viljamarkkinoiden avaaminen kilpailulle tarkoitti tilallisille suurempia tuloja. Voittoja ei tahkottu enää vain hyvinä vuosina, vaan myös pula-ajan sattuessa, jolloin kysynnän kasvaessa viljan hinta nousi. Seurauksena kuitenkin oli, että nälänhädästä tuli luokkakysymys ja enenevissä määrin köyhien ongelma. Kaikilla kun ei ollut varaa maksaa korkeampaa hintaa viljasta. Itse ongelmaa markkinoiden avaaminen ei kuitenkaan poistanut – muuten kuin teoreettisesti. Vilja ei voisi ikinä kokonaan loppua, sillä kasvava hinta ajaisi ostajaehdokkaat yksi kerrallaan nälkäkuolemaan. Katovuonna 1789 työläisen päiväpalkka riitti kahteen patonkiin.


Antaa tehdä -asenteen yleistyminen johti kuitenkin paljon viljamarkkinoita merkittävämpää paradigman muutokseen politiikassa. Siinä missä ongelmanratkaisu oli aikaisemmin keskittynyt syiden ennaltaehkäisyyn ja hoitoon, ruvettiin nyt ongelmien seurauksia hallinnoimaan ja näkemään jo tapahtuneissa vahingoissa jopa ansaintamahdollisuuksia. Tällä järkeilyn tiellä ollaan edelleen.

Siirtymistä syiden hoidosta seurausten hallintaan pidetään myös yhtenä syynä modernin kontrollivaltion kehittymiselle. Poliisin ja juridisen järjestelmän pääasiallinen tehtävä on hallita seurauksia eli eristää ongelmatapaukset yhteiskunnasta sen sijaan, että rikollisuuden varsinaisiin syihin puututtaisiin ja yhteiskuntaoloja muutettaisiin. Valvontakamerat ja verkkoliikenteen valvonta ei pyri selvittämään rikoksiin johtavien ongelmien syitä, vaan muistuttavat väärinteon seuraamuksista. Ne eivät siis varsinaisesti ehkäise rikoksia vaan rangaistuksia.

Höglundin osoittama kritiikki Varisverkoston toimia kohtaan tuo näkyvästi esiin nämä kaksi erilaista näkökulmaa ongelmaan nimeltään fasistien väkivalta. Siinä missä Varis edustaa ennaltaehkäisyä ja puuttumista, edustaa Höglundin linja hallinnointiin keskittyvää opportunistista yrittäjää. "Antaa pahisten tehdä rikoksia ja terroritekoja ja todistaa sillä tavalla kaikelle kansalle pahuutensa" on liikemiehen näkökulma. Liikemiehen monessakin mielessä.

Ensinnäkin ”antaa pahisten tehdä” vinkkelistä katsellaan väkivallan uhreja samanlaisesta norsunluutornista, josta käsin ranskan fysiokraatit katselivat nälkiintynyttä kansaa. Heitä kiinnosti yhtä vähän katovuosien kärsimykset kuin ulkomaalaisjengiläisen näköisen nuoren saamat maiharinpotkut Höglundia. Tämä on kirjoittajalta kovin omituinen positio, sillä olen ymmärtänyt Höglundin saaneen itsekin uhkauksia natseilta. Syy on varmasti siinä, että Höglund on siedettävästä sosiaalisesta asemasta nauttiva suomea sujuvasti solkkaava valkoinen harteikas mies, jota fasismi koskettaa vain epäsuorasti hänen mielipiteittensä kautta.


Niinpä Höglundin positio korostaa kovasti samanlaista luokkajakoa, kuin minkä viljamarkkinoita operoineet fysiokraatit saivat aikaan Ranskassa – rikkaat rikastuu ja köyhät kärsii. Nykyfasismin tapauksessa rikkautta edustaa heteronormatiivisen raameihin mahtuva kantaväestön edustaja, jolla on turvatun asemansa takia varaa investoida porvarilliseen etiikkaan. Kyöhiä ovat puolestaan tämän ulkopuolelle jäävät: ulkomaalaisen näköiset, seksuaalivähemmistöt, kerjäläiset, kodittomat ja ties ketkä muut, jotka eivät täytä kansallissosialistisen koiranäyttelyn rotupuhtausvaatimuksia.

Toiseksi, fasismin vastustaminen näyttää olevan Höglundille kaupan tekemisen paikka. Fasismin vastustaminen on hänelle poliittista pääomaa kasvattava tekijä. Tähän viittaa samassa tekstissä esitetty näkemys siitä, että antifasistien harjoittama "väkivalta ja paikkojen särkeminen ovat huonoa propagandaa". Ikään kuin fasismia voisi parhaiten vastustaa hyveellisten massaliikkeellä, jonka prisiippejä laaditaan edellä mainituista norsunluutorneista, ja jonka tehokkuus on suoraan verrannollinen hyvällä propagandalla kasvatettuun kannattajajoukkoon.

Lopullisen ratkaisun fasistiongelmaan tekee varmaankin näkymätön käsi. Kun käsitys 'hyvästä' kasvaa fasisminvastaisessa eliitissä se tipahtelee 'hyvän' propagandan muodossa moukkamaiselle rahvaalle kuin leivänmurut porvarien pitopöydästä köyhemmille kansanosille. Näistä muruista sitten kuuluisi kasvaa suuri ja yhtenäinen yleishumaani aate, johon fasismi ei mahdu. Mutta eikö tällainen homogeenisyys muistuta ikävällä tavalla jotain muuta kuin moniarvoista ja divergenttiä yhteiskuntaa, jossa tosiasiallista erilaisuutta on ja sen kanssa voidaan elää?


Jos vielä kerran katsotaan lauseeseen "antaa pahisten tehdä rikoksia ja terroritekoja ja todistaa sillä tavalla kaikelle kansalle pahuutensa" ja haetaan logiikalle vastinetta lähihistoriasta, niin kannattaa kääntää katse Kreikkaan. Ideologialtaan SVL:ään verrattavan Kultaisen Aamunkoiton kasvutarinaa katsoessa voi huomata, että fasistien hyvinkin avoin ja julkinen rikosten tekeminen ja pahuuden todistaminen johti siihen, että puolue sai viime vaaleissa 9,4% äänistä. Natsien suosio ei suinkaan johtunut antifasistisesta väkivallasta vaan päin vastoin.

Kreikka on osoittanut, että natsien politiikka on hyvin käytännöllistä – älyllisellä tasolla sillä kun ei ole mitään annettavaa. Siksi se täytyy myös kohdata käytännössä. Siellä mistä natsit on ajettu koloihinsa heillä ei ole mitään mahdollisuutta harjoittaa populistista vihapolitiikkaansa. Muuta heillä ei ole tarjota.

Höglund vastustaa natseja koska ei pidä niistä ja niiden politiikasta – ja tottahan se on, yököttävää sakkia kaikin puolin. Ongelmana kuitenkin on, että asiaa käsitellään vain älyllisellä tasolla ja siellä kuuluisassa ideoiden maailmassa, josta käsin huudellaan sinilakkisia huligaaneja apuun – ikään kuin nämä eivät ahdistelisi ulkomaalaisen näköisiä, kerjäläisiä, kodittomia ja niin edelleen.

Konservatiivien ja liberaalien ristituleen joutunut Varis yrittää vastustaa natseja sen yksinkertaisen ymmärryksen pohjalta, että natsit ja niiden politiikka on vaarallista – natsikysymys on hyvin käytännöllinen ja se koskettaa tässä ja nyt. Asenne: antakaa meidän kynäilijöiden harjoitaa antifasistista agitaatiota vapaasti, älkää te muut sekaantuko asiaan, ei toimi. Fasismia ei voi kukistaa luomalla luokkaeroja.

*

P.S.: Puolestani fasismin vastaisen liikehdinnän sisäinen kritiikki saa jäädä toistaiseksi tähän. Sitä paljon tärkeämpää on luoda keskinäistä solidaarisuutta ja kohdistaa kaikki voimat varsinaista vihollista vastaan kaikilla eri toiminnan tasoilla.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Tavallinen suomalainen mies

Mitä on tapahtunut perussuomalaiselle? Tälle keskiluokkalaiselle, kaikin puolin tavalliselle työtätekevälle suomalaiselle miehelle, jonka esi-isä — työteliäs ja hurskas talonpoika — aikoinaan noukittiin Saarijärven pitäjästä suomalaisuuden esikuvaksi nostattamaan kansallistuntoa sortajaa vastaan.


Vai miten on, loivatko varhaiset porvarit tässä sittenkin tarkoituksiinsa parhaiten sopivan työläisen mallin? Sellaisen arjen sankarin, joka sitkeästi ja turhia mukisematta puurtaa tehtaissa, tukkisavotoilla ja rakennustyömailla?

Kenties, mutta sen tiedämme, että suomalaisuus laitettiin seuraamaan jälkiä jotka tämä karrikoitu talonpoika jätti saappaistaan kuuraiseen maahan matkallaan hirvimetsälle, kirkkoon tai taksvärkkiin. Näitä vuosikymmenten häivyttämiä jälkiä etsivät edelleen oikeistopopulistit ja jos eivät enää löydä, niin painavat sitten itse uudelleen.

Vaan vaikka kauan on Paavon päivistä, on myös pitkään paikkansa säilyttänyt tavallinen suomalainen mies. Perheen pää, vaimonsa mies, lastensa isä, kuuliainen, oikeamielinen, kaikin puolin uuttera ja varreltaan vahva.

Sodan jälkeen rahaakin alkoi jäädä talteen. Vaatteet ja vempeleet vaihtuivat, hevosvoimat lisääntyivät ja talot ja asunnot tulivat suuremmiksi, mutta niiden sisällä ei suuria tapahtunut. Miksi olisikaan? Olihan tavallisen työtätekevän miehen paikka hyvä, se tuotti riuskaa isänsä kaltaista jälkikasvua, piti perheen ruoassa ja ruodussa ja melkein jopa herrojen ahneuden maltillisena. Olihan tämän viimeisen asian tiimoilta käyty hirviä tappeluskin vuonna yhdeksäntoista kahdeksantoista — tosin sen oli käyneet punaiset.

Vaan 60–70-luvuilla alkoi maailma horjua. Yliopisto ja korkeakoulutus alkoi kaventaa nuorukaisten hartialeveyttä. Nuorisokultuuri toi juhannustansseihin kaiken maailman pitkätukkia ja jytämusiikkia. Äkkiä olivat lapset isäänsä korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa ja tilanne alkoi 80-luvulle siirryttäessä näyttämään uhkaavalta, mutta onneksi tästä selvittiin pelkällä säikähyksellä. Keski-iän saavutettua näiden kapinallisten tukka oli taas lyhyt, aatteet unohdettu ja jopa akateemisesti koulutettu mies oli kotinsa yksinvaltainen isäntä, vaikkei sentään isänsä veroinen.

Nalle Wahlroos Teiniliiton mielenosoituksessa 1969

Niin alkoivat pian naisetkin vaatimaan arvoistaan asemaa. Tämä heijastui kotioloihin ja arjen askareisiin. Pian oli mies pois pöydän päästä, tiskikonetta täyttämässä, imuroimassa tai hakemassa lapsia päivähoidosta. Olipa työpaikan esimiehenäkin yllättäen nainen ja vaimo joutui elättämään perhettä miehen jäätyä työttömäksi. Tavallisen miehen valtaa oli ensikertaa toden teolla nakerrettu.

Suuri muutos tapahtui 1980-1990-lukujen taitteessa. Monet tavallisten suomalaisten miesten töistä lähti Kiinaan, tehtaita suljetiin ja tuli lama. Tuli siinä sivussa myös SMP, joka yritti nostaa suomalaisen miehen takaisin vanhaan asemaansa, mutta ajankohta oli huono. Lamasta ei nousut tavallisten suomalaisten miesten sisulla ja sitkeydellä vaan korkeasti koulutettujen nörttien voimin. Tämä otti kipeästi omanarvontuntoon. Kaikki aikaisemman kriisit, sotia myöten, olivat tavalliset suomalaiset miehet hoitaneet ja puskeneet hampaat irvessä läpi, vaan ei enää. Näin taas vietiin tavalliselta suomalaiselta mieheltä palanen itsekunnioitusta ja sen myötä yhteiskunnallista valtaa.

Vuorovaikutin-Treasure-Coaching-tiimityö-oivallusgeneraattori

Laman jälkeen hintelät hipsterit nostivat kolme kertaa suurempaa tiliä kuin tavallinen työläinen. Eikä se ollut rahasta kiinni — tienasihan moni tavallinen suomalainen mies tästä huolimatta enemmän kuin ehti kuluttaa. Ongelma oli siinä, että nämä silmälasipäiset polkupyöräilevat puolimiehet, jotka polttelivat ruohoa ja puhuivat koodikieltä saivat julkisuudessa paljon kunniaa, päätyivät linnanjuhliin, nostivat starttirahoja ja veivät muutenkin kaiken huomion. Jopa naiset näyttivät lähtevän baarista ennemmin näiden koktaileja lipittävien sivaripoikien matkaan jättäen tavalliset suomalaiset miehet ryystämään poikaporukalla karjalaa tappiin asti

Televiso-ohjelmissakin alkoi tavallisten suomalaisten tarinoiden sijaan kekkuloida ylihilpeitä homoja ja jopa Pata Kakkonen vaihtui etnisiä kasvisruokareseptejä esittelevään ohjelmaan. Tuntematon sentään pysyi itsenäisyysillan ohjemassa, mutta muuten valtion kanavat tuuttasivat ulos postmodernia hömppää tai sitten akateemisesti koulutettu väki puhui kummallisin käsittein sellaista kulttuurista, mistä tavallisen suomalaisen miehen oli vaikea löytää mitään kaunista. Jopa Mannerheimin patsaan viereen rakennettiin Kiasma, joka sai Mannerheinim patsaan näyttämään siltä, että se on rakennettu Kiasman viereen ja näin tavallisen suomalaisen miehen tuntemaan itsensä entistäkin tyhmemmäksi.


Viimeinen tikki oli maahanmuutto ja suvaitsevaisuus, joka toi tavallisen suomalaisen miehen työpaikalle senegalilaisen Omarin, joka nosti samaa palkaa ja jota kohdeltiin samalla tavoin kuin tavallista suomalaista miestä, vaikka Omarin esi-isillä ei ollut osaa tai arpaa Suomen valtion rakentamisessa ja ryssää vastaan käydyissä viheliäisissä sodissa.

Viikonloppuillan ryyppyreissun pilasi iranilainen bussikuski, joka ajoi toruen takapenkillä oksentavan tavallisen suomalaisen miehen dösästä pakkaseen, vaikka vasta oli jääkiekon maailmanmestaruuskin juhlittu, ja jopa etupenkillä istuvat papukaijan näköiset punkkarit mulkoilivat toruvasti kuskin sijaan hangessa kontillaan kiroavaa tavallista suomalaista miestä. Ennen vanhaan tavallinen suomalainen mies olisi mielestään voinut vedellä kaikkia näitä turpaan seurauksia sen paremmin pohtimatta, mutta nyt saisi vain etälamauttimesta.

Entäs naapurustoon muuttanut pakistanilainen Rahim, joka ajeli samanlaista volvoa kuin tavallinen suomalainen mies. Liika on liikaa. Ulkomaalaisista puhuttiin mediassa ja naistenlehdissä, heitä oli yleisten saunojen lauteilla ja rovaniemen markkinoilla. Aiottiinpa heistä leipoa jopa pelastusta alati tiukkenevaan kansantaloudelliseen tilanteeseen. Ei saatana, kaiken maailman ulkolaiset, muslimit ja mustat tulevat vielä pitämään meitä hengissä kun ikä ja terveys on viimein sulkenut maailmasta pois, vanhainkotiin, noutänkjuu.

Näin tavallinen suomalainen mies oli lopullisesti menettänyt sen erikoisasemansa, johon hänet oli 180-vuotta aikaisemmin kovalla melulla ja mekkalalla nostettu. Syyllisiä tähän alennustilaan olivat suomalaisen miehen mielestä feministit, arvoliberaalit, vasemmistolaiset, ulkomaalaiset, homot ja kaikki muut jotka olivat erilaisia — siis erilaisia verrattuna tavalliseen suomalaiseen mieheen — ja erityisesti he, jotka pitivät tätä erilaisuutta hyvänä asiana ja kehtasivat vielä puhua siitä ääneen. Raaka todellisuus kun on, että olemalla jotain muuta kuin tavallinen suomalainen mies pärjää paljon paremmin.

Näin oli tarinamme sankari lopullisesti nöyryytetty samaan tasavertaiseen asemaan kaikkien muiden ihmisten kanssa, kaikkien heidän joiden tavallisen suomalaisen miehen mielestä kuuluisi olla alempana — toisin sanoen, joiden alempiarvoisuuteen suomalaisen miehen myytti oli vuosikymmeniä perustunut. Suvaitsevaisuus oli tämän tappion suuri kirosana. Tavalliselle suomalaiselle miehelle se oli henkilökohtaisen häpeän synonyymi. Suvaitsevaisuuden takia tavallisesta suomalaisesta miehestä oli tullut tavallinen, aivan yhdenvertainen ihminen muiden joukossa, ja kehdattinpa häntä kohdella melkein samalla tavoin kuin ketä hyvänsä muuta rotuun, seksuaalisuuteen tai sukupuoleen katsomatta.

Mutta tarina ei pääty tähä, vaikka puolestani olisi hyvin voinutkin. 2000-luvulla nimittäin kuvaan astuivat tavallisten suomalaisten miesten viimeiset mohikaanit Timo Soinin, Tony Halmeen ja Jussi Halla-ahon johdattamina. Nämä kolme kovaäänistä, jotka saivat koottua ympärilleen kaupunkien ja maakuntien viimeiset tavalliset suomalaiset miehet (ja heidän miehisyytensä rinnalla sopeutuneet tavalliset suomalaiset vaimot ja tavallisten suomalaisten perheiden äänestysikäiset lapset) viimeiseen taistoon vanhan kansallishengen ainoan oikeutetun sankarin: tavallisen suomalaisen miehen puolustamiseksi. Siinä poliitikot, jotka osasivat puhua arvonsa menettäneen suomalaisen miehen kieltä ja oikeista asioista — eli suomalaisen miehen myyttisestä menneisyydestä ja siitä miten paljon omanarvontuntoa nostattavaa eriarvoisuutta siihen oli aikoinaan kuulunut.


Kannatusta vastaa he lupasivat vielä kerran nostaa tavallisen suomalaisen miehen kansakunnan kunniapaikalle; takaisin perheensä isäksi, vaimonsä mieheksi, lastensa kovakouraiseksi mutta oikeamieliseksi kasvattajaksi ja kansakunnan arkiseksi sankariksi — siis sellaiseksi moderniksi talonpojaksi, joka tekee mukisematta töitä palkaansa vastaan, uhrautuu tarvittaessa vallanpitäjien puolesta ja pitää umpimielisyydellään kurissa kaikkia edistyksellisiä voimia, jotka voisivat uhmata valtaelittiä ja edesauttaa kaikkinaista vapauden ja tasavertaisuuden kehitystä maailman laajuisesti.

Ikävähän sitä on ääneen sanoa, mutta pakko se on jonkun tehdä. Kansallismielinen populismi, rasismi, uusfasismilla flirttailu, nuivailu ja näistä seurannut syrjintä ja suru ovat vain tavallisen suomalaisen miehen tragedian onnetomia ilmentymiä. Sellaisen miehen, joka muutamassa vuosikymmenessä menetti vallan, joka ei sille oikeastaan koskaan kuulunut ja jotta sille ei olisi ikinä pitänyt edes luvata.

*

On viimein aika kelata taaksepäin ja katsoa 1830-luvun Saarijärveen, sinne Paavon pitäjään, jossa silloin asui kymmenisentuhatta asukasta, ja olihan siinä ennen Paavoakin asuttu, jo kymmenen tuhatta vuotta. Ihmisiä oli tullut ja mennyt, niin läheltä kuin kaukaa, etelästä ja pohjoisesta. Oli miehiä, naisia ja kaikkea sen väliltä, hinteliä ja rotevia, heikkoja ja vahvoja, pelkureita ja rohkeita, pitkiä ja lyhyitä, kauniita ja rumia, homoja ja heteroita, fiksuja ja tyhmiä, vieraanvaraisia ja erakkoluonteisia, yhtä kaikki jokainen toisestaan omansalaisia, ja kaikki ne elelivät jonkinlaisessa sovussa aina siihen saakka kunnes yllättäen tuppisuisesta, viinaan menevästä, jumalaa pelkäävästä ja hieman yksinkertaisesta Paavosta tehtiin kansallinen esikuva, joka alkoi nopeasti peittää elämän moninaisuutta alleen kuin kasvimaalle karannut vuohenputki.

Mutta vielä mennyttä aikaa tärkeämpää on huomata, että aika ja elämä — ne samat, jotka ovat aina virranneet myös Saarijärven ja saarijärveläisten läpi — ovat arvaamattomuudessaan ajaneet kauas ohi Paavosta, saarijärveläisyydestä, Sibeliuksesta ja suomalaisen miehen myytistä, vapauttaen kaikki ne erilaiset elämänmuodot ja moninaisuudet, jotka ovat vuosikymmeniä kamppailleet inhimillisestä olemassaolosta tavallisen suomalaisen miehen varjossa. Tasavertaisen aseman omaksuneet naiset, ei-niin-tavalliset-suomalaiset-miehet ja muut — joiden ilkeään alistamiseen tavallisen suomalaisen miehen myytti pitkälti on perustunut — eivät koskaan enää palaa takaisin vanhoihin asemiinsa: kotohellan äärelle, jätkäporukan kiusattavaksi tai joukkohautaan. Ja hyvä niin.

Pystyn hyvin kuvittelemaan, että prosessi jossa suomalaisen miehen arvo on laskenut tavallisen ihmisyyden tasolle on ollut raskas kulkea. Mutta kenties se on helpompi elää läpi jos pystyy näkemään miten tämä kehitys on vapauttanut monia muita pitkään sorretussa asemassa olleita. Siis jos sinne jonnekin sielun pohjalle on jäänyt hieman empatiaa, ikään kuin salaa.

Ehkä olisi jo korkea aika viedä viimein prosessi loppuun saakka ja lopettaa se iänikuinen vihanpito ja mekastus? Ehkä tavallinen suomalainen mies täytyisi päästää yksin saunaan pohtimaan, että kuka siellä myytin alla on kaikki nämä vuoden oikein piileskellyt. Laittaa mies lauteille katselemaan alastonta itseään ja vaikuttimiaan öljylampun valossa aivan omassa rauhassa ilman syyllistämistä ja häpeänpelkoa. Erilaisuutta siellä on, uskokaa pois. Tämä on varmasti vaikea myöntää, mutta eipä helppous ole koskaan ollut se, joka tavallisen suomalaisen miehen elämää olisi leimannut. Kenties siitä silti voisi tulla hivenen helpompaa? Ei se varmaan pahaa tekisi sekään. Ehkä tässä olisi paikka todistaa, että sillä kuuluisalla sisulla ihmisen kokoiset ihmiset saavat todella aikaiseksi suuria tekoja.

Olisiko on siis jo aika astua yksitotisen ylemmyyden unelmasta erilaisuuksien maailmaan, jossa ihmisiä ei pyritä hallitsemaan massaidentiteeteillä, vaan jokainen voi kehittyä sellaiseen suuntaan minkä luonnolleen parhaaksi kokee? Siis itse ja oikeasti, eikä kurituksen ja huutojen uhkaamana. Ehkä on viimein aika viedä kaikkinainen vapauskehitys askeleen eteenpäin ja kääntää tämä tasavertaisuuden vaatimus koskemaan myös vallanpitäjiä, pääomaa ja muita sortajia, jotka ovat vuosia röyhkeästi hyötyneet tavallisen suomalaisen miehen myytistä ja käärineet siitä suuriakin voittoja. Ehkä on aika vapauttaa kaikki tavallisuudet keskenään yhdenvertaisiksi, mutta omanlaisikseen, jakamaan, elämään ja kehittämään rikasta ja monenkirjavaa elämää ilman minkäänlaista sortoa ja syrjintää — pääsisivät kaikki helpommalla.