Authors statement:

The author has prohibited machine learning bots or algorithms from copying, modifying or otherwise using any of the content published on this blog.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Ruumiinsyöjät ja perussuomalainen raiskausmonopoli

Taas keskustallaan raiskauksista – tai oikeastaan ei ‘keskustella’ eikä edes ‘raiskauksista’, vaan hukutaan rasistiseen vyörytykseen, jonka laukaisi tällä kertaa eräs raiskaustapaus. (OK, myönnän, että myös keskustellaan raiskauksista.)

En ole kuitenkaan aikeissa käsitellä tätä tapausta tässä, vaan keskityn pohtimaan eräitä tässä viime päivien liturgiassa esiin nousseita asenteita. Tarkemmin sanoen haluan haluan paneutua analysoimaan äärioikeistolaisen aatteellisuuden suhdetta sukupuolittuneeseen ja seksuaaliseen väkivaltaan, joka ideologian kannattajien mielestä ilmeisesti oikeuttaa heidät käyttämään väkivaltaa kokeneiden kokemuksia politiikkansa keppihevosena.

Ruumiinsyöjät

Aina kun puhutaan sukupuolesta tai seksuaalisuudesta puhutaan ruumiista. Ruumiista, johon äärioikeistolaisten aatteiden tarkastelu tuntuisi aina muodossa tai toisessa törmäävän. Vaikka luotaankin seuraavassa kyseistä aateperinnettä varsin laveasti, on fetisoitu ruumis ja sen perverssi kohteleminen aivan samalla erityisyydellä kiinteä osa tämän päivän äärioikeistoideologioita kuin se oli ennenkin – vaikkakin menetelmät ovat toki vuosien varrella muuttuneet. Niin Suomen Sisu, SVL ja muut järjestäytyneet äärioikeistolaiset ryhmät; MV-lehti, Hommaforum, Magneettimedia ja lukuisat äärioikeistolaiset verkkokeskustelut sekä laajempi järjestäytymätön rasistinen liikehdintä, kaikki hamuavat juuri ruumista, ja varsin oireellisella tavalla.


On selvää, että 30-40-luvun natsien ideologian kovassa ytimessä oli ruumiin fetisointi. Tämä ei ilmennyt vain kuvitteellisen arialaisuuden sairaalloisena ihannointina vaan festisismillä oli synkkä kääntöpuolensa, josta eivät kärsineet ainoastaan eri rotuiset, vaan kaikki muutkin juuri ruumiillisesti natsismiin sopimattomat – mm. kehitysvammaisia, sairaita ja homoseksuaaleja kastroitiin tai tapettiin surutta.

Tätäkin ilmeisempää on ruumiillisuuden keskeinen rooli natsien harjoittamassa ja teolliset mittakaavat saavuttaneessa joukkotuhonnassa. Rotutaksonomiasta ja kallonmittauksista edettiin nopeasti ruumiiden liukuhihnamaiseen logistiikkaan, stigmatisoiviin tatuointeihin, hirviömäisiin ihmiskokeisiin, kaasutuksiin ja joukkohautoihin, aina keskitysleirillä murhattujen hiusten käyttämiseen tekstiilituotannossa. Kaikki edellinen tapahtui äärimmäisen vieraannutuksen kautta, jossa inhimillisestä sisällöstään irrotettu ruumis oli enää vain vallankäytön instrumentalisoima esine jota voitiin liikutella, luokitella ja prosessoida ilman sen suurempia omantunnontuskia. Toisen ruumis on vallan mittari, sen arvo ja valuutta.

Kuvat lähes eläviltä nälkiinnytetyistä ihmisistä ja tuhoamisleirien ruumisröykkiöistä, jotka ovat kaikessa realistisuudessaan miltei abstrakteja, ovat karmealla tavalla mieleenpainuvia juuri sen takia, mitä natsit olivat tehneet ihmisen muodolle – ikään kuin antisemitismi olisi ollut vain tekosyy päästä kajoamaan ruumiiseen.

Suosittelen vertaamaan tätä kuvaa edelliseen.

Jollekin nämä näkymät saattavat herättää ajatuksen siitä, että kenties natsien ankaruus juuri ruumista kohtaan oli alitajuinen hyökkäys valistusta – tuota ‘järjen’ ja ‘rationaalisuuden’ aikakautta – vastaan. Jotkut tämän päivän itseään traditionalisteiksi kutsuvista äärioikeistolaisista haluavat nähdä nämä julmuudet juuri ontologisena ruumiin voittona sivilisaatiot rappeuttavasta järjestä. Tällaisia käsityksiä(1) voi lukea Sarastuslehdestä tai Timo Hännikäisen blokista – tosin en suosittele kumpaakaan.

Vaikka tilastoihin ja rationalismiin nojautuva maahanmuuttokritiikki muodollisesti järkeen uskookin, on logiikka mielestäni hyvin edellisen kaltainen – tosin eroakin on, hieman samaan tyyliin kuin eroaa ihminen ja ihmisen näköinen kone. Tilastodataa käytetään tiettyyn yhteen mekanistiseen päämäärään pyrkimiseen ilman sitä relativistista tukintataitoa, jota tilastotieteen soveltaminen väistämättä vaatii.

Aasinsillan tekeminen natseista traditionalistien kautta maahanmuuttokriitikoiksi itseään kutsuviin  – omasta mielestään ei-äärioikeistolaisiin – tolloihin saattaa tuntua äkkiseltään mielivaltaiselta. Tätä se ei kuitenkaan ole, jos keskitytään huomioimaan näiden kaikkien yhteisestä aateperinteestä ammentavien ideologioiden samalla tavoin ylikorostunutta mielenkiintoa ruumiiseen. Eikö rasistit juuri tee ensimmäiset ja oleellisimmat huomionsa aina juuri toisen ruumiin perusteella? Ja eikö näin toimi myös antifeministit?


Äärioikeistolaisen ruumiinkulttuurin taustalla vaikuttaa yksi ja sama, eräänlainen essentialistinen ihmiskuva, joka on pohjimmiltaan juuri ruumiillinen käsitys ihmisestä – essentialismi on toiseuden ruumiillistamista. Tämä tarkoittaa, että yksilön tietty piirre (fyysinen tai henkinen) käsitetään olemuksellisena, eli niin elimellisenä, että hänet voidaan tämän perusteella arvottaa ja tuomita, riippumatta lainkaan yksilön teoista. Väärä väri, uskonto, sukupuoli, luokka-asema tai sosiaalinen status on stigma, joka rasismi tai seksismi iskee yhdellä ainoalla vilkaisulla ihmiseen mutta aivan yhtä tiukkaan kuin pää on kiinni hartioiden välissä. Sitä ei voida heidän mukaansa poistaa poistamatta samalla ihmistä.

Asiaa ei kuitenkaan tarvitse sen enempää teoretisoida. Maahanmuuttokriitikkojen ruumiinnälän tunnistamiseen riittää huomio, miten syrjintä ja toiseuden tuottaminen seuraa natseilta tuttua logiikkaa pyrkiessään lähes poikkeuksetta ajamaan yksilön tilanteeseen, jossa hänellä ei ole käytännössä jäljellä mitään muuta eksistenssiä kuin pelkkä stigmatisoitu ruumis vailla todellista inhimillistä sisältöä.

Ennakkoluulo ei koskaan kysy kohteeltaan kuka hän on, mitä mieltä hän on asioista tai minkälaisia prosesseja hän on elämässään läpikäynyt. Kesipisteenä on vain ruumis, joka on niin mitätöity kaikesta merkityksestä, ettei siihen voida kohdistaa enää mitään muuta kuin heitteelle jättöä, voimankäyttöä, häpäisyä tai sen totaalista tuhoamista – tai vaihtoehtoisesti laupeutta, joka on yhtä lailla yksisuuntaista vallankäyttöä.

Mitä muutakaan kuin ruumis – elävä tai kuollut – on vaikkapa siirtolainen, jolta evätään oikeus omaan elämään jättämällä myöntämättä hänelle kansalaisuus, turvapaikka, tai jokin muu sellainen status, joka velvoittaa valtajärjestelmää (tässä tapauksessa valtiota) turvaamaan hänen yhtäältä loukkaamattoman oikeus omaan erityiseen elämänsisältöönsä ja toisaalta fyysinen koskemattomuus – ihmisoikeusjulistukset kun sinällään ei turvaa yhtään mitään. Tästä ei edes tarvitse tehdä allegoriaa 30-luvulle, sillä toiseuden tuottamisen menetelmät tänä päivänä ovat lähestulkoon sana tarkasti identtisiä.


Edellinen ei tietenkään ole aivan näin naiivin yksiselitteistä – siis tarkoitan, että tuhoavat valtiot yhtä lailla halutessaan myös ‘omien’ kansalaistensa elämiä. Yhtä kaikki, selvää on, että ilman erityistä velvoitetta mikään valtio ei instituutionaalisesti suojele elämää yhtään enempää kuin mitä on pakko. Ja tästä on varsin perillä omasta historiastaan tietoinen äärioikeisto. Paperiton on aina altis mielivallalle ja menettämään kaiken omaamansa (henkisen ja materiaalisen), olipa hän minkälainen persoona hyvänsä. Ei riitä, että kaikki on pantava biologisen elämän varaan rajoja ylittäessä, mutta tämä on tilanne myös hänen joutuessaan virkavallan tai maahanmuuttokritiikin – siis puukon tai murhapolton – kohteeksi, tai valtion toimesta karkotetuksi. Tilapäisstatuksella perusoikeuksissaan kiinni olevat eivät ole juuri merkittävästi paremmassa asemassa.

Perussuomalainen raiskausmonopoli

Mutta siirrytään toisiin ruumiisiin ja pohditaan patriarkaalisuutta ja perinteisiä perhearvoja, joita monet maahanmuuttokriitikot ja muut äärioikeistolaiset puheissaan ja teoissaan mielellään puolustavat. Mikä on konservatiivisen patriarkaalisen kulttuurin suhde naisen ruumiiseen?

YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisena päivänä eräät antifeministit intoutuivat esittämään näkemyksiään siitä, miten jokainen mies on potentiaalinen raiskaaja (toisissa kuulemma pitoisuus on korkeampi kuin toisissa) ja siksi vain mies voi suojella naista tältä. Epäjohdonmukainen argumentti oli tietysti onneton yritys esittää feminismi hyödyttömänä naisille itselleen – tässä onnistumatta. Se mitä se kuitenkin kiteytti on, ettei naisella ei ole ruumiinsa johdosta turvaa tässä maailmassa niin pitkään kuin konservatiivisilla antifeministisillä miehillä on vapaa pääsy naisten läheisyyteen, olivatpa nämä mielestään naisia ‘turvaamassa’ tai vahingoittamassa. Eräänlainen sipiläläinen yhteiskuntasopimus siis.

Ei liene tarpeen todeta, että antifeminismi on keskeinen osa äärioikeistolaista ideologiaa, yhdistäähän molempia sama kieroutunut ruumiskeskeisyys kaksine kasvoineen. Perussuomalainen hyvin ruumiillinen pillunjano tai omasta kullistaan kiihottuminen ei ratkaisevasti eroa lähisuhdeväkivallan olemuksesta – näkisin että tämä on lähinnä vain ajan kysymys. Kyse on molemmissa vallankäytöstä, jossa naisen rooli on miehen määrittelemä. Tältä pohjalta on varmasti mukava lähteä sovittelemaan näitä sukuelimiä yhteen – siis jos on mies.


Mutta entäs se, että tiukkaa kuria ja järjestystä ihannoivat äärioikeistolaiset ovat poikkeuksetta vaatimassa kovennettuja tuomioita raiskauksista?

Tätä intoa ei missään tapauksessa pidä jättää siihen yksinkertaistukseen, että tuomioilla ajettaisiin naisten etua ja sillä hyvä. Rangaistuksella ei koskaan suojella rikoksen kohdetta vaan rangaistaan sen tekijää. Huomio on siis lähtökohtaisesti tekijässä ei kokijassa. Asia käy entistä selvemmäksi, jos huomaa miten kuria ja järjestystä ajetaan rinta rinnan sellaisen spekuloinnin kanssa, joka propagoi lakiteknisten käsitteiden venyttämisen puolesta; siis jolla yritetään oikeuttaa sukupuolitettu väkivalta sellaisissa tilanteissa, joissa se vastaa patriarkaalista valta-asetelmaa. Yhtäältä siis tekijöitä halutaan rangaista armotta, mutta toisaalta sellaisin ehdoin, ettei se koske sellaista seksuaalista- tai lähisuhdeväkivaltaa, jota konservatiivit itse harjoittavat. Kuria siis kuulutetaan siten, ettei naisen asema vahingossakaan parane.

Raiskauskäsite ilmeisesti halutaan saada kattamaan vain erityisen törkeitä ääritapauksia, toisen “omaisuuteen” kajoamisia sekä tietysti vähäisintäkin sillä silmällä perään katsomista, jos tekijänä on ei-valkoinen ei-kantasuomalainen.

Vai onko minun keksintöni, että yhtä ja samaa konservatiivisuutta tunnustavat äärioikeistolaiset yhtäältä vaativat raiskaustuomioiden koventamista mutta vähättelevät jatkuvasti omiensa toimia? Matti Putkosen tapauksessa “fyysisiä merkkejä ei ollut näkyvissä, mutta oikeus päätyi silti(?) siihen, että naisen kertomus oli uskottavampi”; tai raiskaukseen päätyneen ravintolaillan kohdalla “juopunut nainen itse provosoi, eihän se muuten olisi saattanut itseään sellaiseen kuntoon”; tai parisuhteessa tapahtuva väkisinmakaaminen kuitataan sellaisella ylimielisyydellä kuin: “pitäisikö sitten mieluummin pettää?” Niskalaukauksista ja murhapoltoista ei kuulu sanaakaan...

Raiskausotsikoiden äärelle onanoivien maahanmuuttokriitikoiden tulisi mielestään saada jatkaa yksinoikeudella perussuomalaista raiskaamista alistavissa parisuhteissa, yksityisasuntojen turvassa ja erinäisin päihtein aiheutetuissa sekavuustiloissa. Rikosuhrikyselytutkimuksen mukaan kun juuri tämä on se skenaario, missä valtaosa seksuaalisesta väkivallasta tapahtuu – jota kuinkin 15000 kertaa vuodessa.


Ja oikeastaan tuomiot eivät edes ole se keskeinen kysymys. Suurin osa tapauksista ei nimittäin tule koskaan poliisin tietoon, eikä niistä näin ollen myöskään tuomita. Perussuomalainen kun ei jää kiinni, muuta kuin huonolla tuurilla. Konservatiivisessa oikeuskäsityksessä syyttömyysolettama kääntyy sellaiseen muotoon, että jokainen on syytön kunhan on herra talossaan.

Antifeministit eivät siis todellakaan suojele naista, vaan omaa patriarkaalista asemaansa (ts. itseään) kutsuttiinpa tätä rakkaudeksi tai miksi hyvänsä. Tällainen valta luonnollisesti vaatii ympärilleen ruumiita. Samaan viittaa myös maahanmuuttokriitikoiden oireellinen halla-ahomainen halu rangaista ideologisia vihollisia juuri ruumiillisesti ja usein raiskauksella, jos ei suoraan itse, niin toivomalla, että joku muu raiskaisi. Vastaava logiikka selittänee osaltaan myös patriarkaalista lähisuhdeväkivaltaa. Kenties tarkoituksena on nimenomaan opettaa, laittaa ruotuun ja alistaa – samaa mitä poliittisille vastustajillekin toivotaan: “sittenpähän opit”. Jos tämä todella toimii, niin ei ole ihme, että vain murto-osa raiskauksista päätyy poliisitutkintaan. Kaikki edelleen kiertää ruumiin ympärillä.

Johtopäätös

Äärioikeistolaisuus ja pakonomainen ruumiskeskeisyys tuntuvat kulkevan käsi kädessä olipa politiikka väestörakennetta, maahanmuuttoa tai lähisuhteita koskevaa. Kyse on instrumentalistisesta vallan käytöstä, jossa sisällöt korvataan muodolla ja laatu määrällä. Tästä näkökulmasta käsin sukupuolittunutta ja seksuaalista väkivaltaa on täysin mahdoton selättää.


Nyt tyttäriensä ja vaimojensa turvallisuuden puolesta itkevät rasistit korostavat toimillaan vain omaa etuoikeutettua asemaansa. He eivät halua ainoastaan monopolisoida keskustelua seksuaalisesta ja sukupuolittuneesta väkivallasta vaan myös nämä väkivallan muodot itse. Jos joku väittää, että puhun paskaa, niin näyttäkää missä on äärioikeistolaiset, maahanmuuttokriitikkojen, MV-lehden lukijoiden tai Hommaforumlaisten feministinen toiminta? Sellaisia ei ole, eikä tule koskaan olemaankaan.

Ainoa tapa nimittäin tunnustaa ihminen on hänen erilaisuutensa kunnioittaminen ja arvottaminen tekojen perusteella. Näin ollen ainoa toimiva keino vaikuttaa naisten (ja muiden) kokemaan syrjintään, väkivaltaan ja epäinhimillistämiseen on feministinen toiminta – siis sellainen yleinen yhdenvertaisuuskamppailu, jossa alistettu osapuoli itse määrittelee agendansa ja asemansa omista lähtökohdistaan käsin. Kaikki jotka tämän kieltävät haluavat omistaa muiden ruumiit.

****

(1) Traditionalistien ruumiin ontologia on tietysti kestämätön. Se on paradoksaalista jo siksi, että tämä ruumiillisuus joudutaan järkeilemään ennen kuin asiaan päästään millään tavoin käsiksi. 

tiistai 24. marraskuuta 2015

Väkivaltaryhmien äänitorvi ja oikeiston hiljainen konsensus

Vaikka Perussuomalaiset puolue on osittanut täydellisen kyvyttömyytensä ajaa haluamaansa politiikkaa parlamentarismin puitteissa, on heidän merkityksensä äärioikeistolaisena äänenvahvistimena kasvanut. Hallitustyön tavoitteiden epäonnistumisesta on nähdäkseni seurannut se, että erilaiset ideologisesti nationalistiset, rasistiset ja fasistiset kannanotot ovat korvanneet (ne muutamat harvat) varsinaista reaalipoliittiikkaa koskevat näkökulmat sekä muut Perussuomalaiseen agendaan aiemmin kuuluneet asia- ja arvosisällöt. Tälta tilanne ainakin tiedotusvälineiden ja puolueen oman tiedotusstrategian perusteella vaikuttaa.

Jos vielä ennen Persujen ensimmäistä merkittävää vaalimenestystä ulkoparlamentaarinen äärioikeisto sparrasi puoluetta rummuttamalla heidän puolestaan sellaisia asia-aiheita, jotka eivät viharyhmien omiin intresseihin varsinaisesti kuuluneet, on tämä asetelma hallituspolitiikan ahtaiden realiteettien takia kääntynyt ikään kuin päin vastaiseksi. Tai paremminkin, jako siitä mikä politikka kuuluu parlamenttiin ja mikä sen ulkopuolelle on entisestään selkiytynyt, ja tälle on uskoakseni annettu jonkinlainen siunaus hallituspuolueiden kesken – niin vähän Persujen fasistiset perseilyt ja ministerien toistuvat epäaiheelliset ja työnkuvaan mitenkään kuulumattomat kommentit ketään enää hallituksessa haittaa.


Kun Soini sai viimein ministerihalunsa tyydytettyä, on Persuista nopeasti karissut pois kaikki populismi, josta puolue pitkälle koostui. Jäljelle sen sijaan on jäänyt se tietty osa politiikkaa, jota on – Soinin lööperistä poiketen – tehty alusta alkaen tosissaan ja todelliset päämäärät mielessä. Tämä on sisulainen fasismi. Lienee kuitenkin selvää, ettei edellistä tehdä hallitusyhteistyössä, vaan kaduilla ja juuri tämän kolmen puolueen hallitus on hiljaisuudellaan sinetöinyt. Perussuomalaisten rooliksi on entisestään selkiytynyt tukea ulkoparlamentaarista äärioikeistolaista toimintaa esittämällä mediassa tällaisia ryhmiä tukevia rasistista vihaa lietsovia ja fasistisia viestejä, joita alkoi sadella pian hallitusneuvotelujen kompromissien selvittyä.

Tähän kaaoniin ei ainoastaan kuulu Olli Immosen hyväksyminen takaisin puolueen kaadereihin tai Soinin tarve tiedottaa valtakunnallisesti omista vainoharhoistaan – aina ISIS-spekulaatioita myöten – vaan myös eilen (23.11) puolustusministeri Jussi Niinistön antama lausunto puolustusvoimien Afganistan operaation jatkosta.

Keskeisimpänä motivaationa "rauhaunturvaamiselle" Niinistö esitti täysin asiaan liittymättömän huolensa Afganistanin epävakaudesta seuraavasta “maahanmuuttovyörystä”, ja sen että “vakauttamalla” Afganistan voitaisiin “aiheettomia” turvapaikanhakijoita ryhtyä palauttamaan kiireellä takaisin kotimaahansa – ikään kuin pitkälle jalostunut äärioikeistolainen väestöpolitiikka olisi jossain todellisessa suhteessa Suomen täysin mitättömämään osallisuuteen Afganistanin "rauhanturva"tehtävissä. Asiaan liittyvien todellisten seikkojen esittelyä tärkeämpää ministerille oli siis päästä julkisesti välittämään mielikuvaa siirtolaisuuden ja kantaväestön välisestä uhkaavasta eturistiriidasta, turvapaikanhakijoiden ja muiden siirtolaisten aiheettomuudesta ja kertomaan, että huoli väestön puhtaudesta on edelleen olemassa ja sitä tulee harjoittaa ja vaalia, vaikkakaan hallitus ei tähän itse kykene – ei ainakaan Afganistanissa.


Hallitusneuvottelujen kova ydin ilmeisesti valettiin sellaisen konsensuksen ympärille, että perussuomalaiset tukevat mukisematta muiden puolueiden ajamaa, astetta kovempaa luokkapolitiikkaa ja tätä vastaan muu oikeisto on valmis tarjoamaan Soinille kaipaamansa valtiomiesviran ja Suomen Sisulaisille ennekuulumattoman julkisuuskanavan lietsoa ja koordinoida ulkoparlamentaarista äärioikeistolaista aktivismia. Väitän, että tämä kohtalokas päätös (viittaan kohtalokkuudella niin viimeisimpiin viharikoksiin kuin kasvavaan työttömyyteen, köyhyyteen ja sosiaalisiin ongelmiin) uudisti myös ennenarvaamattomalla tavalla koko oikeistolaisuuden paradigman, jonka tuloksena kiteytyi eräälainen sateenvarjoaate, eli ydinoikeistolaisuus. Tarkoitan tällä sellaista oikeistoideologioiden synteesiä, josta on karsittu keskeisimmät aatteelliset erimielisyydet pelkistyen yhdistävien tekijöiden ympärille, ja josta kirjoitan pian lisää.

***

P.S.: Mutta jos edellinen analyysi pitää paikkaansa, niin miksi sitten Persujen kannatus on laskenut ja puolueen itsensä mukaan "kentältä" on kuulunut, että maahanmuuttokritiikki ei ole tarpeeksi?

Ensinnäkään, en ota todesta Perussuomalaisten omaa tulkintaa kannatuksensa laskun syistä. Tämän saisi parhaiten selville kartoittamalla puolueeseen jääneen 10%:n asenteita.

Uskoakseni kannatuksen sulamiseen on vaikuttanut yhtälailla fasismin kanssa flirttalilu, josta kaikki persutkaan eivät pidä; takinkäännön pohjoismaiden mestaruus; sekä sisulaisten harjoittama salonkikelpoisuus, joka ei puolestaan miellytä kaikkia rasisteja. Hajontaa on siis tapahtunut moneen suuntaan.

Se taas, että puolue vähättelee omaa panostaan maahanmuuttopolitiikkaan ja rasististen asenteiden leivittämiseen johtuu siitä, että Persut yrittävät tällaisella narratiivilla yhtäältä puhdistaa mainettaan kabinetissa, toisaalta tsempata itseään ja muita entistäkin aggressivisempaan fasistiseen politiikkaan kaduilla.

Arkitodellisuudeksi realisoituvaa maahanmuuttopolitiikkaa siis todellakin tehdään, vaikkakaan se ei toteudu täydessä mitassa parlamentaarisen politiikan sfäärissä. Kyse on siis entistä selkeämmästä rajanvedosta sen välillä mikä kuuluu eduskuntaan mikä kaduille. Jokainen ulkoparlamentaarinen isku, puukotus ja murhapolttoyritys kertoo tästä. Ilman Persujen rasistisiiven asemaa monien mielestä "vakavastiotettavien" auktoriteetin joukossa ja täältä käsin tehtyä merkittävää panostusta rasististen asenteiden normalisoimiseksi näille teoille tuskin löytyisi tekijöitä saati ymmärrystä.