torstai 30. heinäkuuta 2015

Rasistin pahin vihollinen on rasismi itse

Rasismin kohteiden kohdalla henkilökohtaisia kokemuksia sorrosta ja syrjinnästä riittää. Kertomuksissa poikkeuksetta korostuu asetelma, jossa rasistiselle loukkaukselle ei löydy mitään muuta selitystä kuin kohteen ulkonäkö tai etninen tausta. Tarkoitan tällä myös verbaalisia tai kirjoitettuja loukkauksia, jossa pahantahtoisuus tai syrjintä kohdistetaan kokonaisiin väestöryhmiin tai tietyn sosiaalisen statuksen omaaviin ihmisiin kuten vaikka maahanmuuttajiin. Oman oikeustajuni mukaan tällaiset vääryyden kokemukset antavat ihmiselle loukkaamattoman oikeutuksen syyttää syrjijää sekä toimia ja puuttua asiaan. Syyllisen ja syrjityn roolit siis selviävät todellisten käytännön kokemusten kautta.



Rasistinen retoriikka perustuu hyvin usein myös eräänlaiseen syyllinen/syytön asetelmaan, jossa vieras nähdään potentiaalisena syyllisenä johonkin ennaltamääriteltyyn ja karmaisevaan tekoon. Mutta miksi rasistit vain hyvin harvoin jakavat omia kertomuksia kokemastaan vääryydestä? Varmaan siksi, että tällaisia ei juuri ole. Eikä kannata itkeä sitä, että menetti työnsaantimahdollisuuden sukupuoli- tai muun kiintiön takia. Näiden toimenpiteiden logiikka ei ole syrjintä vaan vanhan rakenteellisen syrjintärkulttuurin purkaminen (tosin en itse varauksetta usko tällaisten menetelmien erinomaisuuteen).

Käsitys syyllisistä – tai paremminkin rasistinen viholliskuva – muodostetaan usein toisen käden tietoon perustuen eli lähinnä ympäri maailmaa kaivettujen uutisten tai tilastojen pohjalta, joista yksilökokemukset ja yksityiskohdat on kokonaan häivytetty pois. Edellinen antaa ymmärtää, että valtaosa rasisteista on ihmisiä, jotka eivät ole kokeneet tosiasiallista uhkaa kenenkään syytöstensä kohteiden taholta, vaan tällainen jaottelu on luotu ulkoa päin. Ennakoiminen on toki hyve, mutta se on eri asia kuin poliittista pääomaa kartuttamaan luotu hysteria.

Jokainen joka on joskus eksynyt Hommaforumille tai jollekin muulla rasistien keskustelupalstalle tai joutunut kuunteemaan rasistien argumentaatiota asenteittensa puolesta, ei ole voinut olla huomaamatta yhtäältä sitä antaumusta, jolla rasistisiin ennakkoluuloihin sopivaa toisenkäden tietoa jäljitetään ja jaetaan, sekä toisaalta sitä vastakkainasettelun kiihkoa, jota nämä uutiset herättävät. "Katso nyt mitä Malmössä tapahtuu"; "etkö tiedä miten he kohtelevat naisia?"; "Ranskassa ei voi enää ottaa aurinkoa"; "Belgiassa yleisin pojan nimi on Muhammed"; "ISIS värvää" ja niin edelleen, "ei muslimeita Eurooppaan!" Syrjintää oikeuttamaan tarvittava uhriutuminen tapahtuu siis melkeinpä poikkeuksetta jonkun toisen kokemuksen kautta. Rasisti voisi tähän sanoa rasismin olevankin eräänlainen (psykopaattien) empatialiike, jossa puolustetaan niitä, jotka ovat joutuneet kärsimään kulttuurien ei-samanlaisuudesta. Näin asia ainakin halutaan esittää ja uskon, että jotkut rasistit jopa todella kokevat sen olevan juuri näin.

Kaltoinkohdeltujen puolustaminen on hyvä asia, mutta rasismi ei kuitenkaan selity sillä. Kuten hyvin tiedämme, rasistit eivät ole järin kiinnostuneita malmölaisten hyvinvoinnista, naisten oikeuksista tai koskemattomuudesta, belgialaisista tai niistä, joita ISIS kosii puolelleen. En ole nimittäin koskaan törmännyt rasistifoorumiin tai edes joutunut rasistien kanssa keskusteluun, jossa toisten ongelmia nostettaisiin esiin heidän hyvinvointia ajatellen vaan aina ainoastaan sellaisessa asiayhteydessä, joka palvelee rasistien viholliskuvaa. Kyse ei siis ole empatiasta vaan toisten kärsimyksen käyttämistä keppihevosena tavalla, jota yritän valottaa seuraavassa.


On oleellista nähdä, että valtaosa rasismista on järjestäytynyt erilaisten (ääri)oikeistolaisten poliittisten organisaatioiden ympärille ja nykyinen rasistinen puhe nimen omaan juontaa juurensa tällaisten usein pitkän linjan toimijoiden aktiivisuudesta. Monella rasistisella kansankiihottajalla on tausta jossain äärioikeistolaisessa liikkeessä – useilla Suomen Sisussa. Kaikilla rasismipuheen takana olevilla ryhmillä on omat ihmiskuvansa ja yhteiskuntanäkemyksensä, joita juuri ajetaan rasistisilla vastakkainasetteluilla. Oleellista rasismin käsittämisessä ei siis ole vain se minkälaisia viholliskuvia se sisältää, vaan myös se minkälaisia identiteettejä ja ihmiskuvia sillä luodaan ja minkälaisia poliittisia päämääriä sillä ajetaan. Tämä ideologinen taso jää usein rasismikeskusteluissa pelonlietsonnan varjoon – poikkeuksena avoimen äärioikeistolaiset ja uusnatsistiset ryhmät ja yksilöt sekä vaikkapa Olli Immosen viimeaikainen manifesti – ja syystäkin.

Rasimia hyväkseen käyttävien poliittisten toimijoiden fasistiset ja sosiaalidarwinistiset yhteiskuntanäkemykset rotupuhtausvaatimuksineen, tiukkoine yhteiskuntahierarkioineen ja totalitarismeineen eivät saavuta sellaisinaan merkittävää poliittista suosiota ja hyvin harvoin kestävät muutenkaan päivänvaloa. Tästä hyvin tietoisina monet uusfasistiset toimijat eivät puhu ideologiastaan suoraan, vaan keskittyvät pelkästään rasististen tuntojen nostattamiseen, joka tietyltä osin palvelee heidän poliittisia päämääriään kultturisesta puhtaudesta ja rotupuhtaudesta.
"Touhun nimi on avata keskiosan porukan silmät ja antaa heille puuttuva tieto moku/mm-ongelmista."
- Miniluv, Hommaforumin ylläpitäjä
Varsinaisia Suomalaisen Suomen suuria linjoja vedetään kuitenkin visusti julkisuudesta sivussa koska niillä sellaisenaan ei saavuteta mitään. Kuvaavaa onkin miten Immosen aatetoverit yrittivät välittömästi kääntää immoskohun fokuksen pois fasistisesta haikailusta ja suunata sen kohti heille turvallisempaa maahanmuutto- ja monikulttuurikritiikkiä.
"Tästä päästään monikulturismiin ideologiana, jota ilmeisesti Olli Immosenkin oli tarkoitus vastustaa. Tällä tarkoitetaan sellaista ajattelua, jossa monikulttuurinen yhteiskunta – jossa siis saman yhteiskunnan ja alueen sisällä elää lukematon määrä mahdollisimman erilaisia kulttuureita – nähdään tavoittelemisen arvoiseksi yhteiskunnalliseksi päämääräksi. (...) Myös minä pidän monikulturismia huonona yhteiskunnallisena ideologiana ja sen päämääriä epätoivottavina."
- Wille Rydman, Kokoomuksen kansainvälisten asioiden sihteeri
Muutamat kuumapäät sentään pitivät linjansa ja ilmaisivat halunsa kaivaa tussarit esiin tulevaa rotusotaa varten. Immosen tekstin kärki ei siis ollut ainoastaan taistelussa "monikultturismia" (mikä epäkäsite!) vastaan vaan yhtälailla tämän kulttuuritaistelun lopputuloksessa joka on "yksi todellinen Suomen kansa". Minusta tämä kielikuva kaipaisi enemmän julkista avaamista.


Perussuomalaisten kohdalla tilanne on hieman toinen. Heidän poliittinen ohjelmansa ei täysin tyydytä kaikkia radikaalin äärioikeiston tavoitteita, mutta ongelmallista on se, ettei Perussuomalaisilla ole suoranaisesti mitään sitä vastaan, että heidän puolueensa sisällä ja laidoilla kasvaa uusfasistisia liikkeitä ja yksilöitä, joiden poliittiset päämäärät ovat huomattavasti Perussuomalaisia radikaalimpia ja paikoin jopa puolueen linjan vastaisia. Tämä väistämättä laitta pohtimaan miten paljon puolueen nykylinja edes vastaa Soinin todellisia poliittisia näkemyksiä. Pitkäaikanen uusfasismin suosiminen kun vihjaa, ettei Soinia juuri haittaa, vaikka yhteiskuntailmapiiri muuttuisi fasistisempaan suuntaan, kunhan hänellä itsellään säilyy tietty määrä poliittista valtaa. Muista Perussuomalaisista arvoista on takinkääntöjen täytteisen lähihistorian valossa hyvin epäuskottavaa puhua – mutta fasistitoveria ei jätetä.

Pelolla hallitsemista

Pelon logiikka on hyvin yksinkertaista: sen tarkoitus on herättää itsesuojeluhalu. Poliittisten toimijoiden masinoima massaitsesuojelu on taas selkeää pyrkimystä pelolla hallitsemiseen. Matias Turkkila on tästä hyvin tietoinen kirjoittaessaan että "(m)aahanmuutossa on useita elementtejä, jotka pelottavat ihmisiä. (...) Raiskattuja pelottaa. Raiskausuutisia lukevia ihmisiä pelottaa. Minua pelottaa. Jussi Halla-ahoa pelottaa. (...) Jos ja kun pelko hyväksytään validiksi argumentiksi, voidaan ehkä jossain vaiheessa lähteä keskustelemaan siitä, kuinka suurella pelolla ihmiset haluavat itselleen sitä uutta, uljasta ja monietnistä tulevaisuutta ostaa." Kursiivissa oleva lainauksen loppu osuu argumenttini kiilankantaan.

Peloon lietsonta eli rasistien viholliskuvaa tukevien uutisten jakamisen tarkoitus on kahtalainen. Yhtäältä sillä luodaan Turkkilan peräänkuuluttamaa pelkoa, jolla pyritään oikeuttamaan laajalti omaksuttujen arvojen ja oikeustajun – kuten yhdenvertaisuuden ja yleisinhimillisyyden – ylittävä käytös sekä toisaalta vahvistamaan fasistien ideologiaan sopivaa nationalistista identiteettiä ja puhtauskäsitystä leimaamalla ei-toivottu aines pelon aiheuttajaksi.

Identiteetin muokkaaminen mahdollisimman uhanalaiseksi on pelon lietsonnan kannalta välttämätöntä. Parhaiten se onnistuu nostamalla identiteetin keskiöön sellaisia hauraita elementtejä, joita ei koskaan ole ollutkaan tai jotka ovat aikaa sitten kadonneet. Tällaisia ovat samaisten rasistien promotoimat käsitykset kulttuurisesta ja kansallisesta yhtenäisyydestä tai turvallisesta lintukodosta sekä niin sanotut perinteiset patriarkaaliset arvot – tosin on muitakin. Näistä mennen ajan ilmiöistä on kaikilla jonkinlaisia, usein romanttisia käsityksiä, mutta mikään historiallinen tutkimus ei niitä kuitenkaan varauksetta tue. Kulttuurista yhtenäisyyttä ei koskaan ollutkaan; kansallinen yhtenäisyys taas osoittautui sodan pelkojen luomaksi kuplaksi, joka puhkesi pian sotavuosien jälkeen; turvallinen lintukoto paljastui taas lähisuhdeväkivallan ja kännipahoinpitelyiden kultakaudeksi ja patriarkaaliset perhearvot – niin, patriarkaaliset perhearvot...


Jos olen pelon logiikan suhteen oikeassa, tarkoittaa tämä sitä, että oikealla hetkellä ja oikein tehtynä melkein jokainen voidaan pelotella rasistiksi. Tämän takia kehotan erityiseen harkintaan uutistulvan keskellä, olivatpa niiden lähteinä valtamedia, sosiaaliset mediat tai keskustelupalstat. Paras ohje lienee omiin henkilökohtaisiin kokemuksiin luottaminen ja johtopäätösten vetäminen viime kädessä näiden pohjalta. Kuten rasismia kokeneiden suhteen mainitsin, henkilökohtaisella kokemuksella on syytteiden ja tuomioiden jakamisen legitimoinnin suhteen keskeinen merkitys. Kaikki muu voi olla tai on demagogiaa. Vain sorretulla on oikeus käyttää voimaa ja vain asemansa parantamiseksi.

Niinpä ne, joilla todella on aihetta pelkoon ovat Halla-ahon, Immosen, Turkkilan kaltaiset tylyttäjät, heidän Homma-armeijansa sekä muut aktiivisesti toimivat uusfasistit ja kansankiihottajat. Sanavapauslakien noudattamista pitkään harjoitelleet rasistit ovat kenties virkavallalta turvassa, mutta syrjimiltään ei koskaan. Tähän rasistien syystäkin tuntemaan pelkoon ei kuitenkaan kenenkään ulkopuolisen pidä eikä tarvitse lähteä mukaan vaikka nämä pelkurit näin kovasti haluaisivatkin.

Jos Turkkilan ja muiden rasistien ongelmia lähdettäisiin ratkomaan, olisi viisainta lopettaa fasistisen politiikan ajaminen ja paneutua niiden syiden selvittämiseen miksi fasismi ylipäätään heitä viehättää. Kenties nämä tuntemukset voisi kanavoida johonkin vähemmän haitalliseen toimintaan.


Teen aasinsillan tekstin alkuun. Jos rasistilla ei ole omakohtaista kokemusta loukatuksi tulemisesta, on hänen ideologiansa moottorina silloin vain ja ainoastaan se pelko, jonka heidän aatetoverinsa on heidän päihin istuttanut tai pelko, joka johtuu heidän omien tekemistensä mahdollisista seuraamuksista. Jos ja kun pelko paljastuu rasismin ytimessä olevaksi ongelmaksi – ei siis maahanmuutto tai islam – niin silloin käy myös ilmi, että rasistin pahin ja varsinainen vihollinen on itse asiassa toinen rasisti, joka myrkyttää aatetoverinsa ja kaikki ympärillä olevat omalla pelollaan.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Rasismia ja fasismia ei kukisteta kansalaistorilla

Agressiivinen poliittinen retoriikka toimii näin:

1) Immonen kirjoittaa tapansa mukaisen uusfasistisen manifestin verkkoon ja usuttaa sosiaalisessa mediassa kannattajiaan jakelemaan niskalaukauksia. Tästä seuraa paljon huomiota ja kohinaa sekä kaikkiaan kolmattakymmentä tuhatta ihmistä osoittamassa mieltä.

2) Matias Turkkila pääsee tämän johdosta valehtelemaan ja puolustelemaan rasistiryhmänsä tekosia kaikissa medioissa väittämällä ettei pidä rasismista ja on peloissaan. Näistä ensimmäinen voi olla totta, mutta ei muuta sitä faktaa, että Turkkila on aktiivinen rasisti ja uusfasisti – ja ajamastaan asiastaan täysin tietoinen. Seurauksena jonkin verran keskustelua ja jopa jokunen kriittinen huomio.

3) Uusnatsien "ulkomaalaistaustaista miestä" etsivästä katupartiosta Oulussa uutisoidaan YLE:ssä. Asian nostaa esiin vain antifasistinen Varisverkosto.

4) Suomi kaavailee osallistuvansa Välimeren rajavalvontaan, jossa käytännössä pyritään tekemään parhasta sen suhteen, ettei eri kulttuureista tulevat hädänalaiset ihmiset pääsisi hengissä EU:n alueelle elämään inhimillisten mittapuiden mukaista elämää. Kukaan ei edes huomaa uutista.

5) Paperiton turvapaikanhakija kuolee rekan alle yrittäessään alittaa Englannin kanaalia. Asiasta ei edes uutisoida.

6) Jotain syrjittiin jossain, haukuttii, herjattiin, tönittiin, kieltäydyttiin palvelemasta... ken tietää, koska kukaan ei edes kuule tällaisesta.

Kaikki nämä tapahtuivat jotakuinkin samaan aikaan.

Voidaan siis sanoa, että vaikka rankka rasistinen retoriikka herättää vahvoja vastareaktioita, laajentaa se tästä huolimatta sitä toimintakenttää, jossa rasismi varsinaisesti tapahtuu. Immosten, halla-ahojen, turkkiloiden ja muiden rasistien melun tarkoitus on juuri peittää alleen matalamman profiilin rasismi tai rakenteellinen rasismi, josta kenties ennen populistirasisteja vielä käytiin jonkinlaista keskustelua. Mutta nyt ei käydä. Kapinamieli oli kadoksissa myös silloin, kun kaikki hallituspuolueet yksissä tuumin päätyivät rajoittamaan inhimillisyyttä, avoimuutta ja monikulttuurisuutta supistamalla vastaanotettavien turvapaikanhakijoiden määrää.

Ja mikä vielä pahempaa, kaikkein tärkein eli arkipäivän rasismi tuntuu jäävän spektaakkelin jalkoihin kokonaan. Olisi ilo nähdä näiden kymmenien tuhansien Immosesta nyt tuohtuneiden ihmisten puuttuvan aktiivisesti rasismiin ja fasistisiin ajatuksiin työpaikoilla, kaduilla, kodeissa, julkisissa kulkuneuvoissa, baareissa, saunailloissa ja niin edelleen. Suuret ryhmätapahtumat ovat voimauttavia, mutta todellista ongelmaa ei kohdata ja kukisteta kansalaistorilla vaan arkisissa tilanteissa kaikkialla.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Miksi rasismia vastustetaan nationalistisella retoriikalla?

Olli Immonen jakoi ajatuksiaan verkossa ja sai monet toistamaan viestiä, jota antifasistit ovat rummuttaneet vuosikausia: perussuomalaiset on rasistinen ja fasistinen puolue. Vaikka kaikista puolueen jäsenistä ei rasistia löytyisikään, on itse puolue poliittisena organisaationa ottanut selvän ja kiistattoman aseman rasismin ja fasismin tukijana ja turvasatamana. Perussuomalaisten vaalimenestys perustuu osittain tähän asetelmaan.

Jotain keskeistä antifasistien viestistä on kuitenkin jäänyt välittymättä. Tämä käy selvästi ilmi niin Immosen esiintulon provosoiman "Meillä On Unelma" -mielenosoituksen tiedotuksesta kuin monien tapahtumaa kommentoineiden näkemyksistä. Mielenosoitusta nimittäin markkinoidaan paradoksilla "meillä on unelma kaikille avoimesta Suomesta. Suomesta, joka ei sulje ketään pois". Vastaavaa retoriikkaa voi lukea monen tapahtuman kannattajan kommenteista.

Rasismia ei ole mitenkään johdonmukaista vastustaa nationalistisella retoriikalla – pahimmillaan tällainen valtioon ja kansallisidentiteettiin viittaava aktivismi vain vahvistaa jakoa "meihin" ja "muihin" – jonka uskon (kaikesta järjestäjien hyväntahtoisuudesta huolimatta) olevan tämänkin tempauksen perimmäinen seuraus jahka melu Immosen ympärillä laantuu. Samalla kun yritetään luoda mielikuvaa erilaisuutta hyväksyvästä ja avoimesta asenteesta tehdään tämä sellaisissa puitteissa, jotka ovat kategorisesti ulossulkevia. Tämä on ristiriita, jota ei voi mitenkään kiertää.

Suomen valtio on tarkkaan määriteltyjen ja vartioitujen rajojen ympäröimä, kansalaisuus- ja maahanmuuttopolitiikan sekä kansallisten- ja kansainvälisten lakien sulkema yhteiskunta. Tämä ei ole vain maantieteellistä vaan myös kulttuurista ja juridista. Suomesta ei siis saa millään ilveellä avointa tai sellaista joka ei sulje ketään pois, sillä koko kansallisvaltion ydinajatus on alueellinen ja kansallinen rajaaminen.

On kiinnostavaa nähdä mihin tämä Immosen herättämä liberaali avoimuuskampanja oikein lopulta päätyy vetämään rajansa, sillä näissä puitteissa sellaiset jossain väistämättä ovat. Oletan, että tietyt rakenteellisen rasismin muodot kuin pakkokäännytykset, tuhannet välimerellä hukkuvat pakolaiset, paperittomuus, globaali työnjako ja valtapolitiikka ei kuulu tämän rasisminvastaisuuden agendaan. Eihän ilman näitä sitä Suomea, jota nyt yritetään tehdä avoimeksi edes olisi. Nämä ovat kiusallisia faktoja, mutta yhtä kaikki, jos halutaan johdonmukaisesti vastustaa rasismia niihin täytyy pystyä antamaan johdonmukaisia vaihtoehtoja.

Olisin itse kovin ilahtunut jos syrjintää vastaan voisi nousta sellaisilla lauseilla ja ideoilla, joihin tätä syrjintää ei ole kirjoitettu sisään. Näin kampanjat olisivat uskoakseni tehokkaampia ja asiansa tavoin avoimia myös heille, joita valtio pelkällä olemassaolollaan tukahduttaa.

Miksi tapahtuman slogan ei voisi olla "monikulttuurisuuden ja avoimuuden puolesta! Rasismia ja vihaa vastaan!" ilman mitään kansallisia statuksia? Tai miksi sitä ei voisi kuvailla sanoin: "meillä on unelma sellaisesta yhteiselosta, jossa ei suljeta ketään pois"?