sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Herran jestas! – Kun arvokonservatiivit kirjan kirjoitti

Itseään hellyttävästi arvokonservatiiviseksi kutsuva suomen uusfasistien älymystö on ottanut kansanvalistuksellisen askeleen ja koonnut ajattelunsa kirkkaimmat helmet kirjan muotoon. Kirjan nimi on Mitä mieltä Suomessa saa olla – Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit. Opuksen toimittamiseen osallistunut protofasisti ja tiedetoimittaja Marko Hamilo on julkaissut blogissaan osan tähän hänen ilmeisesti korkealaatuiseksi kokemaansa kirjaan rustaamastaan esipuheesta.

Tekstin ehdoton herkku löytyy Hamilon ilmeisen riemukkaasta oivalluksesta, että "konservatiivit, jotka ovat koko ajan suhtautuneet epäilevästi sellaisiin utooppisiin hankkeisiin kuin eurofederalismi, monikulttuurisuus ja yksipuolinen aseistariisunta, ovat nyt älyllisesti niskan päällä". Postmodernit konservatiivit älyllisesti niskanpäällä! Herran jestas, pojallahan on pokkaa. Tämä johtopäätös on omiaan kohottamaan odotuksia kirjan muuta älyllistä antia kohtaan niin paljon etten meinaa tykeissä pysyä.


Vaikka on totta, että uusliberalismi on monilta osin osoittautunut paisuvaksi virhetulkintojen ja näiden epäonnisten oikaisuyritysten vyyhdiksi ja menettänyt selkeästi teoreettisen pohjansa, on naurettavaa edes ajatella, että tämä rappio nostaisi arvokonservatiivien tyhjät näkemykset kategoriaan nimeltään älyllisyys. Älykkyys ei ole sellainen asia, että jos yhdellä sitä ei ole niin tämän puute sitten kasvattaa toisen samanlaisen pölvästin älykkyyttä. Hamilo, älykkyyttä on älykäs ajattelu. Oikea tulkinta uusliberaalien epäonnistumisesta olisi, että vajaaälyn vuolasvirtaisella tonavalla seilaa arvokonservatiivien kanssa nykyään myös alati kasvava joukko uusliberaaleja. Luulisi tiedetoimittaja Hamilon tietävän, että jos suksi ei luista kesällä, niin siihen ei auta voitelu.

On sanomattakin selvää, että arvokonservatiiveilla ei ole mitään älyllistä annettavaa yhtään millekään – arvokonservatismi kun määritelmällisesti tarkoittaa uskomusjärjestelmää, jossa kaikki vähänkin perusteellisemmat älylliset pyrkimykset lähestyä jonkilaista alkuperäisyyttä pakenee kaikki päämääräänsä. Tämä ikuisesti ilkeiden pikkupoikien aate kun juuri perustuu anti-intellektisuuden kiehtovuuteen. Siksi sitä valistusta täytyy vastustaa tai langeta "kansallisen kohtalon tunteeseen" tai muuhun kuvitteelliseen "perintöön". Tonkiipa arvokonservatismin tunkiota mistä suunnasta hyvänsä pohjalta löytyy aina oletus jostain ihmistä suuremmasta holistisesta hengestä/tunteesta, jonka hurmahenki aiheuttaa ylevyyden kokemuksia ja tämän oivaltamisesta johtuvat virtsankarkaukset täytyy olla todiste siitä, että absoluuttinen totuus lymyää arvojen konservatiivisuudessa. Muutenhan aikuinen mies ei housuihinsa kusisi.


Tässä raadolta haisevassa mausoleumissa on erikoista kuitenkin se, että jostain kumman syystä vain harvat ja valitut viiksifyyrerit osaavat määritellä sen konservatiivisen arvopohjan, jonka aatteen mukaan tulisi olla kansallista, kulttuurista tai luonnollista – eli näin myös yleistä. Arvokonservatiiveille on kova pala, että muille ihmisille tällaista oikeanlaista arvon käsitystä ei ole kehkeytynyt, vaikka luonnostaan näin pitäisi. Juuri siksi hairahtaneita täytyy paimentaa kurilla ja väkivallalla sekä arvokonservatiivinen politiikka estetisoida. Siis siksi koska se ei perustu mihinkään ja ettei sitä voi selittää järjellä kun siinä ei sellaista ole. Ottaisitte nyt perinneleipurit edes oppia niiltä jotka perinteisesti ovat jotenkin saaneet tämän konservatiivisuutensa onnistuneesti syötettyä muille. Kautta historianhan juuri tunnetasolla vetistely on tuonut kaikkein suurimmat voitot konservatiivisille liikkeille. Ainakin jos itse olisin konservatiivi niin pitäytyisin tässä. Nokkeluuden esittäminen ei yksinkertaisti toimi ja näin sattuu vain omaan nenään.

Minusta kirjan tekijöiltä on siis suuri virhe lähteä edes selittämään arvokonservatiivisuutta älyllisenä ilmiönä. Jos kirja esipuheessaan jo kompastuu tällaiseen typeryyteen, on odotettavissa että sen muulle sisällölle nauraa koiratkin.


Erityinen kunniamaininta täytyy antaa Hamilon Hegel luennalle, joka kapealla leuallaan kyntää syvälle sivistyksen pohjamutaan. Huomaa että porukka on todellakin tosissaan tämän vastavalistuksen kanssa. Hubahuba sanoisi tähän luolamies – miksi siis Hamilo edes yrittää? Minusta on ristiriitaista mehustella jonkinlaista fiktiivistä arvokonservatiivisuuden pöllönlentoa hegeliläisin käsittein sillä Hegelin aivan selvä perusväite – josta myös hänen historianfilosofiansakin kumpuaa – on, että historia kehittyy kohti vapautta. Eikös tämä tällainen liberaaliksi luonnehdittava kannanotto ole juuri konservatiivisen eetoksen vastakohta? Paikoin monimutkaiseksikin äityvä Hegel esittää tämän ajatuksen niin selvästi ja selvällä saksankiellä – jonka luulisi olevan kaikilla itseään kunnioittavilla fasistilla hallussa – että sen pitäisi kaikkien tajuta. Herran jestas!

Johdonmukainen ajattelu (saati dialektiikka) ei tapahdu siinä järjestyksessä, että ahtaiden premissien puitteissa (kansa, rotu, perinne, traditio, kunnollisuus, alkuperä) päätetään ensin mihin lopputulemaan ajattelun tulisi päätyä (muukalaisviha, misogynia, totalitarismi, valkoinen ylivalta, "normaliteetti") ja sitten tämä väli oksennetaan täyteen huonosti sulanutta teoreettista sillisalaattia (tyyliin: identiteetin kriisi, vieraantuminen, keksitty historiallisuus, hegemonia, islamisaatio, maan tapa etc).

En tiedä saako tällaisella postmodernilla teoreettisella kikkailulla kovin paljon ymmärrystä keneltäkään joka on joskus istunut koulun filosofian tunnilla tai edes sellaiselta joka ei ole. Olisivat edes lainanneet omia ajattelijoitaan niin suunta olisi voinut olla hieman johdonmukaisempi. Mutta ainiin, eihän heillä ole omia ajattelijoita – paitsi tietysti Heidegger, mutta tämä on liian monimutkainen ja monitulkintainen lahopääfasistien käyttää.

Tämä ei ole Heidegger, vaan selkeästi itsestään pitävä Marko Hamilo. Kannatta käydä onnittelemassa jos kadulla näkyy.
Niin ikään koko kirjan alaotsikointi suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit on puhdasta perseilyä eli täysin merkityksetön dikotomia. Jos suvaitsevaistolla tarkoitetaan (uus)liberaaleja ja/tai liberaalidemokraatteja – kuten esipuhe antaa ymmärtää – ollaan koko käsite "suvaita" jo myrkytetty talousdarvinismilla ja rakenteellisella etnisellä sorrolla joka "suvaitsee" tasan tarkkaan vain sitä mikä sitä milloinkin hyödyttää. On paljon oleellisempaa huomata, että maailma on täynnä ihmisiä, jotka eivät määrittele olemisentapaansa arvokonservatismin eikä uusliberalismin kautta. Tällaisen position suhde arvokonservatiivisuuteen on paljon enemmän pohtimisen arvoista kuin väkinäinen vastakkainasettelu liberaalin ja konservatiivisen oikeiston välillä.

Jos arvokonservatiivisuudesta haluaisi kirjoittaa hyvän ja perusteellisen kirjan, kannattaisi tällaista maailmankuvaa minusta selittää psykopatologiana. Jonkinlainen äiti-illuusion hajoamisen aiheuttama selittämätön kauhuhan siellä taustalla vallitsee, jonka takia lämpöistä mammantissiä yritetään huutaa apuun milloin perinteestä milloin kansallisesta kohtalonyhteydestä, vulgaaridarvinismista tai führerprinzipistä. On joko tahattoman koomista tai tarkoituksellisen valheellista väittää, että tällainen oireilu olisi jotenkin kansallinen, kulttuurinen tai edes kovin yleinen asiantila.


Sikäli arvostukseni suomen äärioikeiston inteligentsiaa kohtaan tämän kirjan myötä kutenkin kasvaa, että heillä on pokkaa raahata kaikki muut arvokonservatiiveiksi itsensä identifioivat mukanaan merenpohjaan fasismin rei'ittämällä paskalaivallaan. Tämä on tietysti meikäläiselle mieleen, sillä ilmeinen epä-älyllisyys ei ainakaan auta arvokonservatiivisen liikkeen pitkäjänteistä hanketta selittää, että rasismista ruskettunut white trash olisi muuttunut jonkinlaiseksi salonkikelpoiseksi järkiliikkeeksi sillä tempulla että reiänhaju ja univormut on vaihdettu partaveteen ja pikkutakkeihin. Ja onhan se niinkin, että kun te äärioikeistolaisen älyn lenkkimakkarat puhutte arvokonservatiivisuudesta mutta olette samalla silmiinpistävän tyhmiä, antaa tämä tietysti ymmärtää, että tyhmyys on yksi konservatiivinen arvo jonka puolesta liputatte.

Mukavia lukuhetkiä suomen fasistit. Pelkkä muutama ote esipuheesta riittää vakuuttamaan, että kyseessä on postmoderni konservatiivisen teorian klassikko jota tankkaamalla kannattaa ehdottomasti lähteä hakemaan sitä kauan tavoitteena ollutta pokaalia. Sieg Fail. Omaan sukkaan on kiva kusta.

Vaikka en koskaan videoita blogiini linkkaa täytyy tämän kirjanjulkaisun kunniaksi tehdä tällaista arvokonservatiivisuutta uhmaama poikkeus.


P.S.: Jos haluatte kuulla kirjastanne lisää, voi arvostelukopion lähettää PDF-muodossa sähköpostiosoitteeseen ilonmilitantti@mail.com

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti