Rajapolitiikka tappaa – satoja siirtolaisia hukkui Kreikan rannikolla

Siirtolaisia kuljettanut vene joutui merihätään ja upposi Kreikan rannikon edustalla tiistain ja keskiviikon välisenä yönä 14.6.2023. Täyteen lastatussa kalastusaluksessa oli arvioiden mukaan noin 750 matkustajaa. Toistaiseksi hukkuneita on löytynyt 78 ja pelastetuksi on saatu 104. Tarkkaa lukemaa kuolleista tuskin koskaan saadaan. Vanhukset, naiset, lapset ja moni muu matkustivat kertoman mukaan sisällä ruumassa, johon heidän epäillään jääneen loukkoon. Hylky on painuneena yhteen Välimeren syvimmistä kohdista mukanaan arviolta 500-600 hukkunutta matkustajaa.

Kyseessä on yksi kaikkien aikojen tuhoisimmista haaksirikoista Välimerellä. Onnettomuudesta ei kuitenkaan voi puhua sillä tämä, kuten moni muukin haaksirikkoon päättyvä venematka, on EU:n ja alueen valtioiden määrätietoisen raja- ja maahanmuuttopolitiikan tulosta. Välimereen on tilastojen mukaan hukkunut vuoden 2014 jälkeen yli 25 000 siirtolaista, ja lukema on arvioiden mukaan korkeampi, sillä useat tapauksista eivät päädy tilastoihin.

EU johtajien erittäin kyyniset kommentit pyrkivät parhaillaan kääntämään tapahtumat entistä jyrkemmän maahanmuuttopolitiikan eduksi. Puheenvuoroissa painottuu ihmissalakuljetuksen kitkeminen ja erilaisista hankkeet, joilla pyritään rajoittamaan entisestään siirtolaisten perusoikeuksia sekä luomaan lisää kontrollin mekanismeja EU-rajoilla sekä unionin naapurimaissa Euroopassa, Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. On kuitenkin hyvin tiedossa, että yritykset säädellä liikkuvuutta tällaisin keinoin on julkeasti ihmisyyttä vastaan ja tuottaa vain entistä suurempaa inhimillistä kärsimystä, kuten ovat tähänkin asti tehneet.

Ainoa ihmisarvon mukainen ratkaisu siirtolaisuuteen on turvallisten maareittien avaaminen, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden lisääminen siirtolaisia vastaanottavissa yhteiskunnissa sekä rajat ylittävä solidaarisuus konflikti- ja kriisialueille.

Vapaa liikkuvuus on ihmisyyden syvintä ydintä. Yhteiskunnat jotka rajoittavat tätä ovat periaatteellisia tavalla, joka asettaa siirtolaisten ohella jokaisen vaaraan. Tällaisten yhteiskuntien kyky sopeutua vaikkapa ilmastonmuutoksen aiheuttamiin muuttoliikkeisiin ja muihin yhteiskunnallisiin muutoksiin on katastrofaalinen.

Mutta valittaminen ei auta, tarvitaan muutos. Meidän on järjestäydyttävä sellaisten arvojen ympärille ja tavoilla, jotka mahdollistavat turvallisen ja vapaan liikkuvuuden ja inhimillisen elämän etnisyydestä tai sosiaalisesta asemasta riippumatta kaikille kaikkialla. Jos ja kun tämä vaatii yhteiskuntia muuttumaan, on yhteiskuntien muututtava. Käytännössä tämä eteen työskenteleminen voi tarkoittaa perimmäisten arvojen – oikeudenmukaisuuden, ihmisarvon ja vapauden – aktiivista elvyttämistä tuomalla ne vastavoimaksi kaikkiin rasistisia ja nationalistisia sävyjä sisältäviin keskusteluihin ja tilanteisiin.

Pinnallinen arvokeskustelu, rasismi ja nationalismi ovat se ideologinen pohja, joka ylläpitää rajoilla tapahtuvaa väkivaltaa. On oleellista painottaa, että jakolinjojen ihmisten välillä ei tule missään tapauksessa perustua ihmisen alkuperään, kansalaisuuteen, ihonväriin, uskontoon tai elämäntilanteeseen vaan ihmisen ainoa mitta on hänen tekonsa. Niinpä tappavan maahanmuuttopolitiikan mahdollistavat päättäjät tulee saada jokaisesta kuolleesta tai vaurioitetusta ihmisestä vastuuseen sen sijaan, että ihmisiä ajetaan heidän täysin oikeutettujen elämänvalintojen, pakenemansa uhan tai vaikean elämäntilanteen takia kärsimykseen ja kuolemaan.

Ukraina: antifasistista toimintaa keskellä sotaa, osa 2

Maaliskuussa 2022 ystäväni Anton kertoi aikeistaan lähteä kohti Kiovaa. Sovimme pitävämme yhteyksiä, ja viimein hänen lähdettyään syntyi ajatus koota silloin tällöin hänen kokemuksia, ajatuksia ja kohtaamisiaan artikkeleiksi, joilla osaltamme voisimme pitää suomen kielen taitoisia anarkisteja ja antiautoritaareja tietoisina anarkistien toiminnasta Ukrainan sodassa. Ajattelimme, että artikkelit olisivat käytännöllisintä toteuttaa tekemieni haastattelujen pohjalta, jolloin Antonin aika säästyy kirjoittamisen sijaan muihin toimiin. Lopullinen teksti on Antonin tarkastama ja hyväksymä. Tämä on sarjan toinen osa.

***

Missä olet ollut viime aikoina?

Olin pari viikkoa Lvivissä ja palasin takaisin Puolaan

Minkälainen kaupunki Lviv on?

Vähän niin kuin Helsinki. Keskusta, metsää ja lähiöt kauempana. Aika iso. Siellä ei varsinaisesti huomaa, että on sota. Kaikki kaupat ja palvelut on auki. Jonkin verran tosin näkyy sotilaita ja sotaan liittyviä julisteita kaupunkitilassa, mutta muuten ihmiset näyttäisivät elävän aika tavallista elämää – paitsi klo 23-07 on ulkonaliikkumiskielto ja 9 jälkeen ei saa myydä alkoholia. Tässäkin mielessä se muistuttaa Helsinkiä.

Kaupungissa on paljon työttömiä, ja monilla on taloudellisesti vaikeaa. Sota on tietysti pahentanut asiaa. Konkreettista hätää ei ehkä vielä ole, mutta tilanne pahenee jatkuvasti. Täällä on yritetty organisoida jonkinlaista yhteisapua vaikeassa tilanteessa oleville, rahaa ja ruokaa ja niin edelleen.

Kahtena ensimmäisenä iltana oli ilmahälyytyksiä. Ne käynnistyvät aika laajalla alueella jos joku ohjus on ilmassa, mutta tänne ei päätynyt niistä yksikään. Viikko ennen Lviviin saapumista kaupungin alueelle tehtiin ohjusisku, mutta asuinalueita ei pommitettu.

Minkälaisia vaikutuksia sodalla muuten on ukrainalaisten elämään?

Joitain sellaisia kehityksiä on ilmassa joita täytyy seurata tarkasti. Ukraina siirtyi poikkeustilaan ja sota-ajan lainsäädäntöön silloin kun sota alkoi, ja tällä on omat vaikutuksensa yhteiskuntaan. Toisaalta nationalismi on myös tosi vahvaa nyt. Jo ennen sotaa venäjämielisyyttä käytettiin keinona, jonka avulla yritettiin kontrolloida yhteiskunnallista keskustelua: jos jostain asiasta ei pidetty, oli tyypillistä yrittää kääntää se julkisuudessa venäjämielisyydeksi. Nyt tätä keinoa tai tällaista retoriikkaa käytetään kaikkialla. Erilaisia järjestöjä ja aktivisteja hiljennetään juuri sodan varjolla näin.

Esimerkiksi ympäristöliike on yrittänyt herätellä keskustelua tästä sota-ajan lainsäädännöstä ja siitä miten se vaikuttaa ympäristöön, resurssien tuotantoon ja vaikka metsätalouteen. Näyttää siltä, että metsäteoillisuus käy nyt erityisen kovilla kierroksilla, eli metsät matalaksi ja puut Eurooppaan, sellaisetkin metsät jotka olivat ennen suojelun piirissä. Sota tavallaan tarkoittaa myös sitä, että kaikki on kaupan. Eli luonnonsuojelulait on käytännössä peruttu sodan ajaksi ja monet hyödyntävät tätä. Kapitalistit tekevät paljon rahaa.

Aktivistit, jotka tällaisia ilmiöitä tarkkailevat eivät pääse ääneen, ja kaikki kritiikki leimataan venäjämyönteisyydeksi. Edes sellaiset ympäristötoimijat, joilla on perinteisesti ollut läheiset suhteet poliitikkoihin, eivät voi tällä hetkellä puhua. Nyt ne yrittävät herättää keskustelua Ukrainan ulkopuolella ja toivovat, että sitä kautta syntyy jonkinlaista painetta. Sama koskee työntekijöiden oikeuksia, joita on sodan takia heikennetty miltei olemattomiin – kapitalistit saa tässäkin tehdä mitä haluaa. Asiaan on miltei mahdoton puuttua. Ammattiliitot eivät voi, eikä kukaan muukaan, koska on sota ja sillä voi oikeuttaa melkein mitä vaan. Jos ne sanovat, ettei näin voi sanoa ja tehdä työläisille, niin sanotaan, että se on venäjämielistä, että kaikkien ja kaiken täytyy nyt tukea sotaa.

Tilanne on kaikin puolin aika kärjistynyt. Se voi olla tavallaan pinnallista ja jotain tilapäistä, mutta rasituksen, nationalismin ja median yhdistelmä on aika paha. Vaikea keskustella asioista, kun kuulemma nyt ei ole keskustelun aikaa.

Pari muutakin aihetta on. Eli vaikka jos joku 16-50 vuotias haluaa lähteä pois maasta, niin tämä ei onnistu, vaan heidät otetaan kiinni ja julistetaan karkureiksi. Tätä täytyy kanssa seurata.

Toisaalta on ollut myös tapauksia, että jotkut haluaa lähteä näistä ikään kuin vapaaehtoisista paikallispuolustusryhmistä, mutta ilmeisesti eroaminen niistä ei ole niin helppoa. Se on varmaan ryhmästä myös paljon kiinni. Niistä siis pääsee pois, mutta olen kuullut, että joidenkin kohdalla eroaminen on ollut vaikeaa.

Sitten poliisit on ratsannut joidenkin solidaarisuusliikkeeseen kuuluvien tovereiden asuntoja. Heitä epäiltiin poliisin mukaan humanitaariseksi avuksi tarkoitettujen tavaroiden kauppaamisesta. Ketään ei ole pidätetty, eikä kukaan tiedä mistä poliisit on saanut tällaista päähänsä, mutta viime aikoina näin on käynyt kolme kertaa. Poliisit ovat ikään kuin tsekannut, mitä nämä solidaarisuustoimijat tekee ja todenneet sitten kuitenkin, että ei tässä ole mistään laittomasta kyse. Näitä ratsioita tehneitä poliiseja ei kai sinällään kiinnosta jos radikaalien solidaarisuustoiminta, niillä on ilmeisesti muutakin mietittävää, mutta jostain syystä heidät on kuitenkin lähetetty tsekaamaan. Jatkosta vaikea sanoa. Aika monet ottavat todella ison riskin niin taloudellisesti kuin viranomaistenkin kanssa, ja aika monella on mielessä, että tässä ei leikitä, että kaikille tulee vaikeuksia tavalla tai toisella sitten kun sota loppuu.

Mitäs teit siellä Lvivissä?

Jatkoin tätä solidaarisuustyötä. Olen säätänyt autoja ja ollut järjestelemässä solidaarissutoimijoiden tavaravarastoa. Se on ollut pitkälle tavaran etsimistä ja tilaamista, ja sen selvittämistä, mitä tarvitsee mihinkin. Aika paljon tarvitaan erilaisia sairaalatarvikkeita. Näitä hankitaan siis näillä lahjoitusrahoilla. Tämän lisäksi olen lähettänyt listoja muille ryhmille ympäri Eurooppaa, ettei tule päällekkäisiä lahjoituksia vaan voidaan olla täsmällisempi sen suhteen mitkä ovat tarpeet kulloinkin täällä.

Näille taistelijoille lähinnä tilataan sitä tavaraa. Yks maastoauto oli ammuttu ja täytyy hoitaa uusi, eli on myös asioita, jotka on oikeasti kalliita. Tavaroita tulee ja niitä lähetetään eteenpäin jonnekin, ja ne sitten ammutaan. Osa avun kohteista on Kiovassa, osa Harkovan lähellä, osa idässä ja sitten on joitain, jotka tulevat ja menevät edestakaisin. Jonkun verran on ollut myös kysyntää droneista. Ne pelastaa henkiä, kun voidaan tarkkailla missä viholliset on, mutta niitä myös käytetään sotimiseen.

Samalla jatkan myös mediaprojektia, jonka tarkoituksena on luoda kommukaatioyhteyksiä eri ryhmien välille – ja olen yrittänyt mahdollisuuksien mukaan keskustella erilaisten ihmisten kanssa kasvotusten niin täällä kuin videopuheluiden kautta ympäri Eurooppaa. Olen aika paljon vastaillut tovereiden kysymyksiin ja valmistellut materiaalia podcastia varten. Yritämme saada täällä aikaiseksi jonkun laajemman analyysin ja kannanoton tilanteesta, ja siihen sitten eri anarkistiryhmiä muualta mukaan.

Mitään erityistä anarkistien verkostoahan ei ole, jotain pientä on joo, mutta eri ryhmät, isot ja julkiset, niillä ei ole mitään vahvaa suhdetta keskenään. Anarchist Black Cross ja Anarchist Federation on jotenkin yhteyksissä, mutta muuten tällaista on aika vähän. Halua verkostoitumiseen selvästi kuitenkin on, ehkä osin myös koronan takia, kun ihmiset eivät ole päässeet näkemään niin paljon toisiaan.

Minkälaisia kysymyksiä tai keskustelunaiheita on tullut vastaan?

Aika paljon kysytään samoja asioita.

Yksi aika kiinnostava keskustelu on se, mikä voi olla anarkistien asema sodassa ja mikä voisi olla päämäärä anarkisteille tällaisessa tilanteessa. Siis ihan tämän konkreettisen sotimisen ohella. Tätä keskustelua olisi tarpeellista miettiä ja syventää, ja tämä kysymys tuntuisi olevan mielessä kaikilla, joiden kanssa olen ollut yhteydessä.

Sotaan voi valmistautua, voi opetella ampumaan, asentamaan katkenneet sähköt tai vedet. On paljon käytännön taitoja, joita voisi tarvita sodan tilanteessa ja ihan laillisia tapoja oppia näitä. Ei tarvitse sitä varten välttämättä mennä sotimaan jonnekin. Aseista avoimesti puhuminen on tietty pohtimisen arvoinen asia, koska silloin joutuu helposti repression kohteeksi.

Jotkut selvästi ajattelevat näitä tällaisia poikkeusajan taitoja enemmän kuin ennen. Mistä saa mitäkin, miten voisi verkostoitua eri ryhmien kanssa. Sodan alusta ei ole niin pitkä aika ja ihmiset edelleen etsivät ja löytävät toisiaan, ja monet ovat tutustuneet vasta sodan aikana. Pari kolme kuukautta on loppujen lopuksi aika lyhyt aika järjestäytyä.

Mikä on sun kokemus siitä miten anarkistinen ja antiautoritaarinen solidaarisuus toimii?

No suurin juttu tässä on eri rytmi täällä ja muualla maailmassa, ja se on välillä aika hankalaa hyväksyä tai tajuta. Täällä on akuutti tilanne, käynnissä on sota ja hätä, jolloin on vaikea hoitaa asioita hitaasti. Uusia ihmisiä jotka tarvitsevat apua tulee koko ajan lisää. Sitten toisaalta on ihmisiä, jotka haluaa auttaa, mutta niillä on niiden omat jutut ja käytännöt ja arki vielä siinä. Täällä on sota ja kyse on ihmiselämistä, ja jollain menee kolme päivää tai viikko hoitaa jotain yksinkertaisia juttua tai ottaa yhteyttä, niin siihen on hankala sopeutua, vaikka se ihan ymmärrettävää onkin.

Vaikka anarkisteja on vähän, niin kaikki apu on kuitenkin hyvä asia. Vaikea sanoa jokapäiväisessä arjessa, että mitä tämä tarkoitaa tai mitä tässä tapahtuu, mutta kaikki tekee sen oman pienen osansa eikä kannata jäädä ajattelemaan, että ollaanko voitolla ja miten se apu isossa kuvassa käytännössä auttaa tai toimii, vaan että tehdään.

Meidän tukemat ihmiset on siis lähinnä Kiovassa ja Harkovan lähellä, niitä kaikkiaan melkein 200 ihmistä, joita tuetaan suoraan. Pieni määrä ihmisiä kokonaisuuteen verrattuna, mutta kuitenkin. Kaikki tekee sen mitä pystyy.

Käytäntö on tavallaan tärkeämpää kuin se, miten sitä ajatellaan. Totta kai yhteistyötä tehdään ihmisten kanssa joihin luotetaan, mutta ei ole oikein aikaa ajatella liikoja, onko joku anarkisti tai ei, kunhan on luottamus, että tehdään yhdessä ihmisten kanssa ja että näiden kanssa voisi myös sitten tulevaisuudessakin tehdä yhteistyötä. Mutta selvennän tässä, että mitään ryhmiä ei avusteta jotka ovat äärioikeisto tai oikeistoryhmiä.

Onko sinne tullut uutta porukkaa?

Ei oo kauheasti tullut uutta väkeä, mutta yhteydenottoja on tullut siitä miten voi auttaa, ja tämän on jonkin verran helpottanut hommia täällä, kun on voinut koordinoida etukäteen mitä apua pyydetään.

Eli ABC Galizcija vaan yhteyttä ja sitä kautta onnistuu parhaiten. Jonkin verran ihmisä tullut, mutta jotkut ovat myös lähteneet, kun eivät olen ilmoittaneet ennakkoon eikä ole itse osaanneet täällä organisoitua. Vaikea tulla mukaan jos ei tunne ketään tai puhu kieltä, ja tärkeä asia myös on, että kaikilla täytyy olla keskinäinen luottamus, että yhteistyötä voi tehdä. Parasta tulla jonkun suunnitelman kanssa mitä aikoo tehdä.

Solidaarisuus ei ainoastaan koske nyt käynnissä olevaa sotaa. Sotaa seuraa uudelleenrakentaminen, eli jossain vaiheessa tarvitaan porukkaa rakentamaan uudestaan kaikki, ja toisaalta sitten vastaamaan repressioon, joka sodan jälkeen odottaa. On aika selvää, että sellaista tullaan kokemaan sitten, kun Venäjän kanssa välit on ensin selvitetty. Kuten aikaisemmin sanoin, monet on ottanut tässä todella ison riskin ja ihmisillä on mielessä, että vaikeuksia tulee sitten kun sota loppuu, mutta tottakai tällä hetkellä suurimman riskin ottavat toverit, jotka osallistuvat tavalla tai toisella itse sotatoimiin.

Ukraina: antifasistista toimintaa keskellä sotaa, osa 1

Maaliskuussa ystäväni Anton kertoi aikeistaan lähteä kohti Kiovaa. Sovimme pitävämme yhteyksiä, ja viimein hänen lähdettyään syntyi ajatus koota silloin tällöin hänen kokemuksia, ajatuksia ja kohtaamisiaan artikkeleiksi, joilla osaltamme voisimme pitää suomen kielen taitoisia anarkisteja ja antiautoritaareja tietoisina anarkistien toiminnasta Ukrainan sodassa. Ajattelimme, että artikkelit olisivat käytännöllisintä toteuttaa tekemieni haastattelujen pohjalta, jolloin Antonin aika säästyy kirjoittamisen sijaan muihin toimiin. Lopullinen teksti on Antonin tarkastama ja hyväksymä. Tämä on sarjan ensimmäinen osa.

Näiden kirjoitusten ajatus on pyrkiä yhtäältä tarjoamaan työkaluja sodan ja laajemman geopoliittisen tilanteen analysoimiseksi, mutta yhtälailla kannustaa ja mobilisoida luomaan pitkäjänteistä solidaarisuustoimintaa, jolle me näemme kasvavaa tarvetta juuri nyt, mutta myös tulevaisuudessa. Jaamme molemmat myös näkemyksen siitä, että Ukrainan sodassa ei ole kyse ainoastaan kahden kansallisvaltion välisestä konfliktista, vaan se on osa laajempaa ja erittäin ongelmallista poliittista kehitystä, johon kytkeytyy mm. äärioikeistolaisten ja oikeistopopulististen liikkeiden kasvu, teolliset mittakaavat saavuttanut propagandistinen mielipidevaikuttaminen, rajojen linnoittaiminen, liikkuvuuden rajoittaminen ja paljon muuta.

Anton, missä olet?

Puolassa. Sanotaan nyt vaikka, että olen lähellä Ukrainan rajaa. En halua kertoa sen tarkemmin, ja on ollut muidenkin kanssa täällä puhe, ettei tarkkaa sijaintia kerrota.

Keitäs muita siellä on?

Täällä toimii Operation Solidarity, No Border team/Poland, Anarchist Black Cross Galicja Puolasta ja Anarchist Black Cross Dresden, jotka pääasiassa organisoivat solidaarisuuskampanjoita ja hoitavat avustustarvikkeita muualta Euroopasta tänne rajalle ja tästä eteenpäin Ukrainaan – tavaroita, rahaa ja ihmisiä. Viime viikkojen aikana on tarkemmin selvinnyt minkälaisia spesifimpejä tarpeita Ukrainan puolella on, ja näitä sitten yritetään löytää, koota kasaan ja toimittaa perille.

Mille tahoille apua toimitetaan?

Kiovassa toimii anarkistien ja antiautoritaarien pataljoona. Tämän lisäksi yksittäisiä anarkisteja on Ukrainan armeijassa ja muualla maassa. Nämä ovat luonnollisesti avun kohteita. Tämän lisäksi solidaarisuusryhmät välittävät sairaalatarvikkeita, lääkkeitä, vaippoja ja muita välttämättömyystarvikkeita mm. sairaaloille ja muille apua tarvitseville.

Mitä se toiminta siellä käytännössä on?

Järjestelen tavaraa jota tulee ja menee. Tämän lisäksi olen tehnyt jonkinlaista mediatyötä ja pyrkinyt kehittämään eri ryhmien välisiä suhteita. Olen kerännyt eri ryhmiltä tekstejä niiden toiminnasta ja yrittänyt syventää näiden keskinäistä järjestäytymistä sekä yhteistä analyysiä vallitsevasta tilanteesta. Päämääränä olisi saada aikaa säännöllisesti päivittyvä ja omalla painolla toimiva kommunikaatiorakenne, jonka myötä voitaisiin tiedottaa tehokkaammin, järjestää solidaarisuustilaisuuksia ja tapahtumia ympäri Eurooppaa, sekä kehittää liikkeen omaa analyysiä. 

Sodan alussa solidaarisuustoiminta oli aktiivista, ja lyhyessä ajassa tuli paljon rahaa ja tarvikkeita, mutta nyt tuntuu siltä, että tällainen vuorovaikutus on vähentynyt. Myös tämän takia tarvitaan jatkuvaa kommunikaatiota ulospäin, jotta eri ryhmiä saadaan osallistumaan ja solidaarisuudesta saadaan jatkuvaa. Tarkoitus olisi siis nyt saada täällä aikaa jotain, joka toimii ilman että sitä täytyy yhden ihmisen olla jatkuvasti organisoimassa.

Haluatko valottaa syitä miksi lähdit sinne?

Minulla oli kaksi keskeistä syytä. Ensimmäinen oli Venäjän armeijan järjestäytyminen Ukrainan ympärille ja myöhemmin hyökkäys Ukrainaan. Tämä oli selvä signaali, että muut poliittiset projektit täytyy jättää ja priorisoida tähän. Putin ja hänen tukemansa poliittiset voimat Euroopassa ovat todellinen uhka Euroopalle ja kaikille vapaudellisille liikkeille. Eurooppa ei suinkaan ole vapautumassa. Venäjä on tukenut toistakymmentä vuotta Euroopan äärioikeistoryhmiä ja politiikkaa, joka uhkaa lisätä nationalismia ja rikkoa sen vähäisenkin vapauden mistä olemme tottuneet nauttimaan. Se mikä tapahtuu Ukrainassa on myös mahdollista muualla Euroopassa. Täällä on anarkisteja, jotka ovat toimineet Valko-Venäjällä ja Venäjällä, ja kokeneet repression omakohtaisesti. Putin on vaihtoehdoista huonoin.

Tähän liittyy myös toinen syy, joka on – tai oikeastaan oli – nämä Ranskan vaalit, jotka ehdottomasti olivat sotavaalit. Ranska on ydinasevaltio ja näin strategisesti erittäin merkittävä poliittinen toimija. Jos Le Pen olisi voittanut vaalit, tilanne Putinin, Ukrainan sodan ja konservatiivisten voimien suhteen ylipäänsä olisi Euroopassa aivan toinen. Macron nyt voitti, joten tässä on muutama vuosi aikaa varautua pahimpaan.

Sitä tuskin täytyy erikseen mainita etten ole Macronin kannattaja tai eurosentristi, vaan anarkisti. Yhtä kaikki, on selvää, että vapaa liikkuvuus ja rajojen purkaminen on paljon parempi asia kuin liikkumisen rajoittaminen ja muurien pystyttäminen. Minun on helppo yhtyä Bakuninin toteamukseen, että huonokin demokratia on parempi kuin diktatuuri. Motiiveja voisi käsitellä paljon syvällisemminkin. Vähän aikaa sitten julkaistu video Ukrainan sodassa olevien anarkistien motiiveista selittää aika hyvin myös omiani ja vastaa muutenkiin moniin yleisimpiin kysymyksiin siitä, mikä on täällä toimivien anarkistien positio tämän sodan suhteen. Suosittelen katsomaan sen.

Video:Alexis Daloumis 

Mitäs muuta olet siellä puuhaillut?

Olen oppinut korjaamaan autoja! En ole aikaisemmin vaihtanut rengastakaan, mutta nyt yksi mekaanikko on opettanut kaikenlaista. Ihmisiä tulee ja menee. Tupakointikin on loppunut. Olen yritetty käydä lenkillä, mutta sää on ollut huono, sellaista loskaa sataa joka päivä. Kerran sentään päästiin pelaamaan jalkapalloa.

***

Linkkejä:

https://operation-solidarity.org/
https://nobordersteam.noblogs.org/
http://ackgalicja.bzzz.net/

Video:

Ukraine video dispatch: Anarchists Against Putin – International Anarchist Mobilization

Telegrammissa:

https://t.me/solidarnistinua

https://t.me/theblackheadquarter

Äärioikeistolaisuuden maltillistaminen vai maltillisuuden äärioikeistolaistuminen?

Äärioikeistolaisuus saa sitä vastustavat ihmiset vaatimaan kiivaasti tiukempaa perusoikeuksien ja kansainvälisten sopimusten noudattamista. Tilanne on kuitenkin sikäli ongelmallinen, että lainsäädäntöön tukeutuminen tarkoittaa vaatimusta valtion ja kansainvälisten instituuttien vallan kasvattamisesta. Äärioikeiston haluun totalitarisoida demokratiaksi kutsuttu valtionmuoto vastataan heikentämällä demokratiaa totalitarisoimalla sen valtainstituutioita. Näin ollaan saatu aikaan vallan keskittymisen ympärille kiertynyt akanvirta, joka on nykyisyytenä raadollinen, mutta ei tarjoa minkäänlaista mielekästä kuvaa tulevaisuudesta.

On hyvin epähistoriallista kuvitella ristivedon ratkeavan vain toisen aatteen eduksi, vaan paremminkin politiikka näyttäisi kulkevan ajassa epäpuhtaana, kompromissien ja epäonnistumisten kautta, jossa kilpailevat näkemykset ajan myötä ennemminkin lähestyvät toisiaan kuin erkanevat, ellei jostain sitten ilmesty jotain uutta. Tällaisesta yhteen tulemisesta on hyvänä esimerkkinä maltillisen maineessa elänyt pääministeri Sipilä, joka kutsui hallitukseensa äärioikeiston äänenkannattajia. Samanhenkistä synteesiä tavoitteli vastikään valtiopäivät avannut presidentti Niinistö ottamalla selkeitä askeleita nationalistien suuntaan. Äärioikeistolaisuuden maltillistaminen on sama asia kuin maltillisuuden äärioikeistolaistuminen.

Niin ikään tarkkanäköinen yhteiskunta-analyytikko voi huomata, että viimeisen vuosisadan hirveimmät saavutukset eivät suinkaan ole olleet yhden ainoan puhtaan ääri-ideologian ilmentymiä sellaisenaan, vaan muotoutuneet vuorovaikutuksessa muiden ajan henkien kanssa. Kannattaa muistaa, että 1900-luvun alun eurooppalaiset diktatuurit – Neuvostoliittoa lukuun ottamatta – kehittyivät demokratioissa ja demokratioista. Italia siirtyi parlamentaariseen monarkiaan reilut 60 vuotta ennen Mussolinia, Saksasta tuli virallisesti tasavalta 1919. Niin Mussolinin kuin Hitlerinkin tapauksissa demokratia ei toiminut vain astinlautana valtaan, vaan oli merkittävä tekijä heidän politiikkansa muotoutumisessa. Mitäpä muuta radikaali kansallismielisyys on kuin kärjistys siitä kansallisvaltioihin sisäänkirjoitetusta ristiriidasta, että kansallinen suvereniteetti on yksilövapauksien ehto. Juuri tässä fasismi ja demokratia lyövät käpälää.

Mutta maailma on toki noista ajoista muuttunut. Yhteiskunnallinen valta on ottanut ylikansallisen muodon pitkälle niillä eväillä, jotka toisen maailmansodan jälkeinen Demokratia 2.0 päivitettyine ihmisoikeuksineen ja kansainvälisine sopimuksineen on mahdollistanut. Tämä on sen äärioikeistolaisuuden kasvualusta, jonka kanssa kamppailemme tänään, ja juuri tästä on kyse pyrkimyksissä luoda sovittamatonta ristiriitaa ihmisten välille entopluralismin nimissä tai vaatimuksissa oman talouden kuntoon hoitamista ennen kuin vieraiden ylläpitoon on varaa. Onhan talous, jonka puitteissa ihmiselämien vertailu tapahtuu, kaikkea muuta kuin paikallista, mutta tietyin kansallisin etuoikeuksin.

Globaali talous ja kansainväliset instituutit ovat kuin Odinin soturit: “valkoisen ylivallan kannattajat ovat tervetulleita liittymään joukkoon, mutta vain viisi prosenttia jäsenistä kannattaa tällaisia ajatuksia, vaikka toisaalta, kenelläkään ei ole varsinaisesti mitään niitä vastaan”. Se, että kansallinen suvereniteetti yksilövapauksien ehtona on korvautunut markkinataloudella ei riitä poistamaan sitä liberalistisen vapauden ristiriitaa, johon fasismi historiallisesti nojaa. Demokraattisen kansallisvaltion valjastaminen ulossulkevan eturyhmäpolitiikan ajamiseen ei ole vähemmän vaarallista tai vaikeaa kuin globaalin pääoman tai ‘maailman hallituksen’ käyttäminen tähän. Fasismin uhkaa ei siis poistettu, se vain osin globalisoitiin, eikä mittakaavan muutos tunnu juuri asiaa haittaavan.

Nykyoikeiston Lebensraum tarkoittaa elintilan hakemista talousmaantieteellisellä kartalla. Lähi-idän öljy kelpaa kummasti kansallismielisille, niin autoihin tankattavaksi kuin maailmantalouden piristysruiskeeksi, vaikka viime vuosikymmenien sodat resursseista ovat repineet kokonaisia mantereellisia yhteiskuntia hajalle ja ajaneet miljoonia ihmisiä maanpakoon. Tämä on heidän mielestään aivan oikein.

Öljy kelpaa tietysti myös liberaaleille, mutta keskeinen ero liberaalidemokraattien ja äärioikeiston välillä on siinä, että liberaalidemokraatit haluavat inhimillisyyteen vedoten kantaa näennäistä vastuuta etuoikeutetun elämänsä seurauksista. Niinpä he kannattavat kansainvälisiä ihmisoikeuksia. Heille kansanvalta ei voi olla synonyymi rasismille, paitsi heidän peräänkuuluttamien lakien nojalla, jolloin sitä ei sopisi enää kutsua ikävillä nimillä.

Kansalais- ja ihmisoikeuksien erottelussa ongelmana on kahden eri oikeuskäsityksen rinnakkaisuus. Yhtäällä on kansalaisoikeudet ja toisaalla erityistä suojelua tarvitsevien yksilöiden universaalit ihmisoikeudet, joista jälkimmäiset ovat ikävän usein pelkkää hyväntahtoisuutta vailla mitään todellista lainvoimaisuutta. Kyse ei ole ainoastaan siitä miten ja kuka määrittää suojelun ja muut ihmisoikeusjulistuksessa olevat tulkinnanvaraisuudet; kahden kerroksen ihmisyys tarkoittaa, että ihmisiä voidaan tarpeen mukaan siirrellä kansalaisoikeuksista ihmisoikeuksien piiriin, joka asettaa nämä juridisesti heikompaan asemaan (kuten on ei-kansalaisten, saamelaisten, vähemmistöjen, rikollisten, köyhien, siirtolaisten etc. kohdalla). Jos ihmisoikeuksilla olisi jokin absoluuttinen arvo, kansalaisoikeuksien rajoittamista tai eväämistä ei käytettäisi rangaistuksena – kuten nykyisin tehdään – sillä tällainen ei vaikuttaisi yksilön asemaan mitenkään. Jos ihmisoikeuksista taas oltaisiin todella kiinnostuneita, olisivat liberaalidemokraatit eturintamassa vaatimassa yhtäläisiä oikeuksia kaikille kaikkialla ja rajoja auki. Näin ei kuitenkaan tapahdu, koska jokainen tajuaa, ettei tällaisia oikeuksia voi antaa kaikille jo pelkistä käytännön syistä.

Kukaan ei ole vielä toistaiseksi onnistunut kertomaan miten universaalit ihmisoikeudet voitaisiin toteuttaa loukkaamatta ihmisen itsemäärittelyoikeutta. Tai miten näitä ylläpidettäisiin ja valvottaisiin ilman kontrolliyhteiskuntaa sekä globaalin kapitalismin kaltaista moottoria ja sen harjoittamaa ympäristön, resurssien, eläinten ja työvoiman haltuunottoa. Vastaus ei voi olla kapitalismin puitteissa. Oikeudenmukaiseen kapitalismiin ei kannata uskoa ennen kuin joku sellaisen todistaa, eikä vähällä sittenkään. Oikeuksien turvaaman vapauden reunaehtona siis aina on, että joillakin on sitä enemmän ja muiden kustannuksella.

Ongelma ei kuitenkaan ole vain materialistinen. Kuten Jürgen Habermas tarkkanäköisesti havaitsi, yleiset universaalit oikeudenmukaisuuden periaatteet (kuten ihmisoikeudet) voivat toki tarjota arvoperustan yhteiskunnille, mutta se mihin ne eivät pysty sanomaan yhtään mitään on kysymys: miten tätä arvoperustaa tulisi soveltaa hyvän tai edes siedettävän elämän saavuttamiseksi. Universaali oikeus ilman tilannekohtaista harkintaa, soveltamista, yksilöllisiä moraalitulkintoja ja näihin liittyviä yhteisöllisiä prosesseja voi siis aivan yhtä lailla johtaa myös huonoon elämään ja kärsimykseen. Ihmisoikeudet, kyvyttöminä vastaamaan hyvän elämän vaateeseen, ovat tehtävässään täysin satunnaisia.

Äärioikeiston nousu ei johda demokratian kriisiin, vaan on seurausta siitä, että tällainen kriisi on ollut olemassa jo pitkään. Kriisi on nimittäin siinä oletuksessa, että ihmisoikeuksien ja vapauksien turvaaminen ja politiikan harjoittaminen ylipäätään ei kuulu ihmisille itselleen vaan sellaiselle poliittiselle järjestelmälle, joka perustuu eturyhmäjakoihin. Edes täysin ulkoisista vaikutteista vapaassa enemmistödemokratiassa ei vältytä siltä ongelmalta, että omien yksilövapauksien ajaminen ja ylläpito tapahtuu liittoutumalla muita vastaan ja luomalla yhteiskunnallisia jakolinjoja. Jako meihin ja muihin ei siis ole yksinoikeudella rasistien keksintöä, vaan samaan syyllistyvät yhtä lailla metodologiset demokraatit, rasistit vain ilmaisevat nämä rajat muita selkeämmin.

Jos liberaalidemokraattien ja äärioikeiston kädenvääntö näyttää johtavan näiden kahden painijan avioliittoon – eli maanpäälliseen helvettiin kaikille heille, jotka eivät syystä tai toisesta suoriudu ennalta määrätyn sosiaalisen hierarkian kärkikastiin – ainoa keino puuttua tällaiseen kehitykseen ja vastustaa siinä elävää rasismia on tehdä politiikkaa tämän dialektiikan ulkopuolelta.

Käytännössä edellinen tarkoittaa politiikkaa, joka tunnistaa suvereniteetin vain yksilöissä ja näiden välisissä sen hetkisissä suhteissa, joissa poliittista pääomaa ei kartuta liittoutuminen tai liittoutumattomuus yhden poliittisen identiteetin taakse, vaan päätöksiä tehdään asianomaisten kesken konsensukseen perustuen. Tällaiselle aatteellisuudelle ei ole johdonmukaista vedota mihinkään auktoriteetteihin tai autoritaarisiin sopimuksiin, ei kansallisiin tai kansainvälisiin, vaan määritellä ja toteuttaa oikeudenmukaisuus, tasa-arvo ja erilaisuuden kanssa eläminen tässä ja nyt.

Ihmisoikeudet eivät voi olla kansainvälisiä sopimuksia vaan ihmisten välisiä todellisia suhteita, joiden perusta on kyettävä löytämään omasta elämästä ja elinympäristöstä, ja näistä lähtökohdista niitä tulee mielestäni myös puolustaa. Autoritaaristen instituutioiden vahvistaminen ei tunnu hyvältä ajatukselta, vaikka se äkkiseltään vaikuttaisikin helpoimmalta ratkaisulta fasismin kasvuun.

Ruumiinsyöjät ja perussuomalainen raiskausmonopoli

Taas keskustallaan raiskauksista – tai oikeastaan ei ‘keskustella’ eikä edes ‘raiskauksista’, vaan hukutaan rasistiseen vyörytykseen, jonka laukaisi tällä kertaa eräs raiskaustapaus. (OK, myönnän, että myös keskustellaan raiskauksista.)

En ole kuitenkaan aikeissa käsitellä tätä tapausta tässä, vaan keskityn pohtimaan eräitä tässä viime päivien liturgiassa esiin nousseita asenteita. Tarkemmin sanoen haluan haluan paneutua analysoimaan äärioikeistolaisen aatteellisuuden suhdetta sukupuolittuneeseen ja seksuaaliseen väkivaltaan, joka ideologian kannattajien mielestä ilmeisesti oikeuttaa heidät käyttämään väkivaltaa kokeneiden kokemuksia politiikkansa keppihevosena.

Ruumiinsyöjät

Aina kun puhutaan sukupuolesta tai seksuaalisuudesta puhutaan ruumiista. Ruumiista, johon äärioikeistolaisten aatteiden tarkastelu tuntuisi aina muodossa tai toisessa törmäävän. Vaikka luotaankin seuraavassa kyseistä aateperinnettä varsin laveasti, on fetisoitu ruumis ja sen perverssi kohteleminen aivan samalla erityisyydellä kiinteä osa tämän päivän äärioikeistoideologioita kuin se oli ennenkin – vaikkakin menetelmät ovat toki vuosien varrella muuttuneet. Niin Suomen Sisu, SVL ja muut järjestäytyneet äärioikeistolaiset ryhmät; MV-lehti, Hommaforum, Magneettimedia ja lukuisat äärioikeistolaiset verkkokeskustelut sekä laajempi järjestäytymätön rasistinen liikehdintä, kaikki hamuavat juuri ruumista, ja varsin oireellisella tavalla.

On selvää, että 30-40-luvun natsien ideologian kovassa ytimessä oli ruumiin fetisointi. Tämä ei ilmennyt vain kuvitteellisen arialaisuuden sairaalloisena ihannointina vaan festisismillä oli synkkä kääntöpuolensa, josta eivät kärsineet ainoastaan eri rotuiset, vaan kaikki muutkin juuri ruumiillisesti natsismiin sopimattomat – mm. kehitysvammaisia, sairaita ja homoseksuaaleja kastroitiin tai tapettiin surutta.

Tätäkin ilmeisempää on ruumiillisuuden keskeinen rooli natsien harjoittamassa ja teolliset mittakaavat saavuttaneessa joukkotuhonnassa. Rotutaksonomiasta ja kallonmittauksista edettiin nopeasti ruumiiden liukuhihnamaiseen logistiikkaan, stigmatisoiviin tatuointeihin, hirviömäisiin ihmiskokeisiin, kaasutuksiin ja joukkohautoihin, aina keskitysleirillä murhattujen hiusten käyttämiseen tekstiilituotannossa. Kaikki edellinen tapahtui äärimmäisen vieraannutuksen kautta, jossa inhimillisestä sisällöstään irrotettu ruumis oli enää vain vallankäytön instrumentalisoima esine jota voitiin liikutella, luokitella ja prosessoida ilman sen suurempia omantunnontuskia. Toisen ruumis on vallan mittari, sen arvo ja valuutta.

Kuvat lähes eläviltä nälkiinnytetyistä ihmisistä ja tuhoamisleirien ruumisröykkiöistä, jotka ovat kaikessa realistisuudessaan miltei abstrakteja, ovat karmealla tavalla mieleenpainuvia juuri sen takia, mitä natsit olivat tehneet ihmisen muodolle – ikään kuin antisemitismi olisi ollut vain tekosyy päästä kajoamaan ruumiiseen.

Suosittelen vertaamaan tätä kuvaa edelliseen.

Jollekin nämä näkymät saattavat herättää ajatuksen siitä, että kenties natsien ankaruus juuri ruumista kohtaan oli alitajuinen hyökkäys valistusta – tuota ‘järjen’ ja ‘rationaalisuuden’ aikakautta – vastaan. Jotkut tämän päivän itseään traditionalisteiksi kutsuvista äärioikeistolaisista haluavat nähdä nämä julmuudet juuri ontologisena ruumiin voittona sivilisaatiot rappeuttavasta järjestä. Tällaisia käsityksiä(1) voi lukea Sarastuslehdestä tai Timo Hännikäisen blokista – tosin en suosittele kumpaakaan.

Vaikka tilastoihin ja rationalismiin nojautuva maahanmuuttokritiikki muodollisesti järkeen uskookin, on logiikka mielestäni hyvin edellisen kaltainen – tosin eroakin on, hieman samaan tyyliin kuin eroaa ihminen ja ihmisen näköinen kone. Tilastodataa käytetään tiettyyn yhteen mekanistiseen päämäärään pyrkimiseen ilman sitä relativistista tukintataitoa, jota tilastotieteen soveltaminen väistämättä vaatii.

Aasinsillan tekeminen natseista traditionalistien kautta maahanmuuttokriitikoiksi itseään kutsuviin  – omasta mielestään ei-äärioikeistolaisiin – tolloihin saattaa tuntua äkkiseltään mielivaltaiselta. Tätä se ei kuitenkaan ole, jos keskitytään huomioimaan näiden kaikkien yhteisestä aateperinteestä ammentavien ideologioiden samalla tavoin ylikorostunutta mielenkiintoa ruumiiseen. Eikö rasistit juuri tee ensimmäiset ja oleellisimmat huomionsa aina juuri toisen ruumiin perusteella? Ja eikö näin toimi myös antifeministit?

Äärioikeistolaisen ruumiinkulttuurin taustalla vaikuttaa yksi ja sama, eräänlainen essentialistinen ihmiskuva, joka on pohjimmiltaan juuri ruumiillinen käsitys ihmisestä – essentialismi on toiseuden ruumiillistamista. Tämä tarkoittaa, että yksilön tietty piirre (fyysinen tai henkinen) käsitetään olemuksellisena, eli niin elimellisenä, että hänet voidaan tämän perusteella arvottaa ja tuomita, riippumatta lainkaan yksilön teoista. Väärä väri, uskonto, sukupuoli, luokka-asema tai sosiaalinen status on stigma, joka rasismi tai seksismi iskee yhdellä ainoalla vilkaisulla ihmiseen mutta aivan yhtä tiukkaan kuin pää on kiinni hartioiden välissä. Sitä ei voida heidän mukaansa poistaa poistamatta samalla ihmistä.

Asiaa ei kuitenkaan tarvitse sen enempää teoretisoida. Maahanmuuttokriitikkojen ruumiinnälän tunnistamiseen riittää huomio, miten syrjintä ja toiseuden tuottaminen seuraa natseilta tuttua logiikkaa pyrkiessään lähes poikkeuksetta ajamaan yksilön tilanteeseen, jossa hänellä ei ole käytännössä jäljellä mitään muuta eksistenssiä kuin pelkkä stigmatisoitu ruumis vailla todellista inhimillistä sisältöä.

Ennakkoluulo ei koskaan kysy kohteeltaan kuka hän on, mitä mieltä hän on asioista tai minkälaisia prosesseja hän on elämässään läpikäynyt. Kesipisteenä on vain ruumis, joka on niin mitätöity kaikesta merkityksestä, ettei siihen voida kohdistaa enää mitään muuta kuin heitteelle jättöä, voimankäyttöä, häpäisyä tai sen totaalista tuhoamista – tai vaihtoehtoisesti laupeutta, joka on yhtä lailla yksisuuntaista vallankäyttöä.

Mitä muutakaan kuin ruumis – elävä tai kuollut – on vaikkapa siirtolainen, jolta evätään oikeus omaan elämään jättämällä myöntämättä hänelle kansalaisuus, turvapaikka, tai jokin muu sellainen status, joka velvoittaa valtajärjestelmää (tässä tapauksessa valtiota) turvaamaan hänen yhtäältä loukkaamattoman oikeus omaan erityiseen elämänsisältöönsä ja toisaalta fyysinen koskemattomuus – ihmisoikeusjulistukset kun sinällään ei turvaa yhtään mitään. Tästä ei edes tarvitse tehdä allegoriaa 30-luvulle, sillä toiseuden tuottamisen menetelmät tänä päivänä ovat lähestulkoon sana tarkasti identtisiä.

Edellinen ei tietenkään ole aivan näin naiivin yksiselitteistä – siis tarkoitan, että tuhoavat valtiot yhtä lailla halutessaan myös ‘omien’ kansalaistensa elämiä. Yhtä kaikki, selvää on, että ilman erityistä velvoitetta mikään valtio ei instituutionaalisesti suojele elämää yhtään enempää kuin mitä on pakko. Ja tästä on varsin perillä omasta historiastaan tietoinen äärioikeisto. Paperiton on aina altis mielivallalle ja menettämään kaiken omaamansa (henkisen ja materiaalisen), olipa hän minkälainen persoona hyvänsä. Ei riitä, että kaikki on pantava biologisen elämän varaan rajoja ylittäessä, mutta tämä on tilanne myös hänen joutuessaan virkavallan tai maahanmuuttokritiikin – siis puukon tai murhapolton – kohteeksi, tai valtion toimesta karkotetuksi. Tilapäisstatuksella perusoikeuksissaan kiinni olevat eivät ole juuri merkittävästi paremmassa asemassa.

Perussuomalainen raiskausmonopoli

Mutta siirrytään toisiin ruumiisiin ja pohditaan patriarkaalisuutta ja perinteisiä perhearvoja, joita monet maahanmuuttokriitikot ja muut äärioikeistolaiset puheissaan ja teoissaan mielellään puolustavat. Mikä on konservatiivisen patriarkaalisen kulttuurin suhde naisen ruumiiseen?

YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisena päivänä eräät antifeministit intoutuivat esittämään näkemyksiään siitä, miten jokainen mies on potentiaalinen raiskaaja (toisissa kuulemma pitoisuus on korkeampi kuin toisissa) ja siksi vain mies voi suojella naista tältä. Epäjohdonmukainen argumentti oli tietysti onneton yritys esittää feminismi hyödyttömänä naisille itselleen – tässä onnistumatta. Se mitä se kuitenkin kiteytti on, ettei naisella ei ole ruumiinsa johdosta turvaa tässä maailmassa niin pitkään kuin konservatiivisilla antifeministisillä miehillä on vapaa pääsy naisten läheisyyteen, olivatpa nämä mielestään naisia ‘turvaamassa’ tai vahingoittamassa. Eräänlainen sipiläläinen yhteiskuntasopimus siis.

Ei liene tarpeen todeta, että antifeminismi on keskeinen osa äärioikeistolaista ideologiaa, yhdistäähän molempia sama kieroutunut ruumiskeskeisyys kaksine kasvoineen. Perussuomalainen hyvin ruumiillinen pillunjano tai omasta kullistaan kiihottuminen ei ratkaisevasti eroa lähisuhdeväkivallan olemuksesta – näkisin että tämä on lähinnä vain ajan kysymys. Kyse on molemmissa vallankäytöstä, jossa naisen rooli on miehen määrittelemä. Tältä pohjalta on varmasti mukava lähteä sovittelemaan näitä sukuelimiä yhteen – siis jos on mies.

Mutta entäs se, että tiukkaa kuria ja järjestystä ihannoivat äärioikeistolaiset ovat poikkeuksetta vaatimassa kovennettuja tuomioita raiskauksista?

Tätä intoa ei missään tapauksessa pidä jättää siihen yksinkertaistukseen, että tuomioilla ajettaisiin naisten etua ja sillä hyvä. Rangaistuksella ei koskaan suojella rikoksen kohdetta vaan rangaistaan sen tekijää. Huomio on siis lähtökohtaisesti tekijässä ei kokijassa. Asia käy entistä selvemmäksi, jos huomaa miten kuria ja järjestystä ajetaan rinta rinnan sellaisen spekuloinnin kanssa, joka propagoi lakiteknisten käsitteiden venyttämisen puolesta; siis jolla yritetään oikeuttaa sukupuolitettu väkivalta sellaisissa tilanteissa, joissa se vastaa patriarkaalista valta-asetelmaa. Yhtäältä siis tekijöitä halutaan rangaista armotta, mutta toisaalta sellaisin ehdoin, ettei se koske sellaista seksuaalista- tai lähisuhdeväkivaltaa, jota konservatiivit itse harjoittavat. Kuria siis kuulutetaan siten, ettei naisen asema vahingossakaan parane.

Raiskauskäsite ilmeisesti halutaan saada kattamaan vain erityisen törkeitä ääritapauksia, toisen “omaisuuteen” kajoamisia sekä tietysti vähäisintäkin sillä silmällä perään katsomista, jos tekijänä on ei-valkoinen ei-kantasuomalainen.

Vai onko minun keksintöni, että yhtä ja samaa konservatiivisuutta tunnustavat äärioikeistolaiset yhtäältä vaativat raiskaustuomioiden koventamista mutta vähättelevät jatkuvasti omiensa toimia? Matti Putkosen tapauksessa “fyysisiä merkkejä ei ollut näkyvissä, mutta oikeus päätyi silti(?) siihen, että naisen kertomus oli uskottavampi”; tai raiskaukseen päätyneen ravintolaillan kohdalla “juopunut nainen itse provosoi, eihän se muuten olisi saattanut itseään sellaiseen kuntoon”; tai parisuhteessa tapahtuva väkisinmakaaminen kuitataan sellaisella ylimielisyydellä kuin: “pitäisikö sitten mieluummin pettää?” Niskalaukauksista ja murhapoltoista ei kuulu sanaakaan...

Raiskausotsikoiden äärelle onanoivien maahanmuuttokriitikoiden tulisi mielestään saada jatkaa yksinoikeudella perussuomalaista raiskaamista alistavissa parisuhteissa, yksityisasuntojen turvassa ja erinäisin päihtein aiheutetuissa sekavuustiloissa. Rikosuhrikyselytutkimuksen mukaan kun juuri tämä on se skenaario, missä valtaosa seksuaalisesta väkivallasta tapahtuu – jota kuinkin 15000 kertaa vuodessa.

 

Ja oikeastaan tuomiot eivät edes ole se keskeinen kysymys. Suurin osa tapauksista ei nimittäin tule koskaan poliisin tietoon, eikä niistä näin ollen myöskään tuomita. Perussuomalainen kun ei jää kiinni, muuta kuin huonolla tuurilla. Konservatiivisessa oikeuskäsityksessä syyttömyysolettama kääntyy sellaiseen muotoon, että jokainen on syytön kunhan on herra talossaan.

Antifeministit eivät siis todellakaan suojele naista, vaan omaa patriarkaalista asemaansa (ts. itseään) kutsuttiinpa tätä rakkaudeksi tai miksi hyvänsä. Tällainen valta luonnollisesti vaatii ympärilleen ruumiita. Samaan viittaa myös maahanmuuttokriitikoiden oireellinen halla-ahomainen halu rangaista ideologisia vihollisia juuri ruumiillisesti ja usein raiskauksella, jos ei suoraan itse, niin toivomalla, että joku muu raiskaisi. Vastaava logiikka selittänee osaltaan myös patriarkaalista lähisuhdeväkivaltaa. Kenties tarkoituksena on nimenomaan opettaa, laittaa ruotuun ja alistaa – samaa mitä poliittisille vastustajillekin toivotaan: “sittenpähän opit”. Jos tämä todella toimii, niin ei ole ihme, että vain murto-osa raiskauksista päätyy poliisitutkintaan. Kaikki edelleen kiertää ruumiin ympärillä.

Johtopäätös

Äärioikeistolaisuus ja pakonomainen ruumiskeskeisyys tuntuvat kulkevan käsi kädessä olipa politiikka väestörakennetta, maahanmuuttoa tai lähisuhteita koskevaa. Kyse on instrumentalistisesta vallan käytöstä, jossa sisällöt korvataan muodolla ja laatu määrällä. Tästä näkökulmasta käsin sukupuolittunutta ja seksuaalista väkivaltaa on täysin mahdoton selättää.

Nyt tyttäriensä ja vaimojensa turvallisuuden puolesta itkevät rasistit korostavat toimillaan vain omaa etuoikeutettua asemaansa. He eivät halua ainoastaan monopolisoida keskustelua seksuaalisesta ja sukupuolittuneesta väkivallasta vaan myös nämä väkivallan muodot itse. Jos joku väittää, että puhun paskaa, niin näyttäkää missä on äärioikeistolaiset, maahanmuuttokriitikkojen, MV-lehden lukijoiden tai Hommaforumlaisten feministinen toiminta? Sellaisia ei ole, eikä tule koskaan olemaankaan.

Ainoa tapa nimittäin tunnustaa ihminen on hänen erilaisuutensa kunnioittaminen ja arvottaminen tekojen perusteella. Näin ollen ainoa toimiva keino vaikuttaa naisten (ja muiden) kokemaan syrjintään, väkivaltaan ja epäinhimillistämiseen on feministinen toiminta – siis sellainen yleinen yhdenvertaisuuskamppailu, jossa alistettu osapuoli itse määrittelee agendansa ja asemansa omista lähtökohdistaan käsin. Kaikki jotka tämän kieltävät haluavat omistaa muiden ruumiit.

****

(1) Traditionalistien ruumiin ontologia on tietysti kestämätön. Se on paradoksaalista jo siksi, että tämä ruumiillisuus joudutaan järkeilemään ennen kuin asiaan päästään millään tavoin käsiksi. 

Väkivaltaryhmien äänitorvi ja oikeiston hiljainen konsensus

Vaikka Perussuomalaiset puolue on osittanut täydellisen kyvyttömyytensä ajaa haluamaansa politiikkaa parlamentarismin puitteissa, on heidän merkityksensä äärioikeistolaisena äänenvahvistimena kasvanut. Hallitustyön tavoitteiden epäonnistumisesta on nähdäkseni seurannut se, että erilaiset ideologisesti nationalistiset, rasistiset ja fasistiset kannanotot ovat korvanneet (ne muutamat harvat) varsinaista reaalipoliittiikkaa koskevat näkökulmat sekä muut Perussuomalaiseen agendaan aiemmin kuuluneet asia- ja arvosisällöt. Tälta tilanne ainakin tiedotusvälineiden ja puolueen oman tiedotusstrategian perusteella vaikuttaa.

Jos vielä ennen Persujen ensimmäistä merkittävää vaalimenestystä ulkoparlamentaarinen äärioikeisto sparrasi puoluetta rummuttamalla heidän puolestaan sellaisia asia-aiheita, jotka eivät viharyhmien omiin intresseihin varsinaisesti kuuluneet, on tämä asetelma hallituspolitiikan ahtaiden realiteettien takia kääntynyt ikään kuin päin vastaiseksi. Tai paremminkin, jako siitä mikä politikka kuuluu parlamenttiin ja mikä sen ulkopuolelle on entisestään selkiytynyt, ja tälle on uskoakseni annettu jonkinlainen siunaus hallituspuolueiden kesken – niin vähän Persujen fasistiset perseilyt ja ministerien toistuvat epäaiheelliset ja työnkuvaan mitenkään kuulumattomat kommentit ketään enää hallituksessa haittaa.

Kun Soini sai viimein ministerihalunsa tyydytettyä, on Persuista nopeasti karissut pois kaikki populismi, josta puolue pitkälle koostui. Jäljelle sen sijaan on jäänyt se tietty osa politiikkaa, jota on – Soinin lööperistä poiketen – tehty alusta alkaen tosissaan ja todelliset päämäärät mielessä. Tämä on sisulainen fasismi. Lienee kuitenkin selvää, ettei edellistä tehdä hallitusyhteistyössä, vaan kaduilla ja juuri tämän kolmen puolueen hallitus on hiljaisuudellaan sinetöinyt. Perussuomalaisten rooliksi on entisestään selkiytynyt tukea ulkoparlamentaarista äärioikeistolaista toimintaa esittämällä mediassa tällaisia ryhmiä tukevia rasistista vihaa lietsovia ja fasistisia viestejä, joita alkoi sadella pian hallitusneuvotelujen kompromissien selvittyä.

Tähän kaaoniin ei ainoastaan kuulu Olli Immosen hyväksyminen takaisin puolueen kaadereihin tai Soinin tarve tiedottaa valtakunnallisesti omista vainoharhoistaan – aina ISIS-spekulaatioita myöten – vaan myös eilen (23.11) puolustusministeri Jussi Niinistön antama lausunto puolustusvoimien Afganistan operaation jatkosta.

Keskeisimpänä motivaationa "rauhaunturvaamiselle" Niinistö esitti täysin asiaan liittymättömän huolensa Afganistanin epävakaudesta seuraavasta “maahanmuuttovyörystä”, ja sen että “vakauttamalla” Afganistan voitaisiin “aiheettomia” turvapaikanhakijoita ryhtyä palauttamaan kiireellä takaisin kotimaahansa – ikään kuin pitkälle jalostunut äärioikeistolainen väestöpolitiikka olisi jossain todellisessa suhteessa Suomen täysin mitättömämään osallisuuteen Afganistanin "rauhanturva"tehtävissä. Asiaan liittyvien todellisten seikkojen esittelyä tärkeämpää ministerille oli siis päästä julkisesti välittämään mielikuvaa siirtolaisuuden ja kantaväestön välisestä uhkaavasta eturistiriidasta, turvapaikanhakijoiden ja muiden siirtolaisten aiheettomuudesta ja kertomaan, että huoli väestön puhtaudesta on edelleen olemassa ja sitä tulee harjoittaa ja vaalia, vaikkakaan hallitus ei tähän itse kykene – ei ainakaan Afganistanissa.

Hallitusneuvottelujen kova ydin ilmeisesti valettiin sellaisen konsensuksen ympärille, että perussuomalaiset tukevat mukisematta muiden puolueiden ajamaa, astetta kovempaa luokkapolitiikkaa ja tätä vastaan muu oikeisto on valmis tarjoamaan Soinille kaipaamansa valtiomiesviran ja Suomen Sisulaisille ennekuulumattoman julkisuuskanavan lietsoa ja koordinoida ulkoparlamentaarista äärioikeistolaista aktivismia. Väitän, että tämä kohtalokas päätös (viittaan kohtalokkuudella niin viimeisimpiin viharikoksiin kuin kasvavaan työttömyyteen, köyhyyteen ja sosiaalisiin ongelmiin) uudisti myös ennenarvaamattomalla tavalla koko oikeistolaisuuden paradigman, jonka tuloksena kiteytyi eräälainen sateenvarjoaate, eli ydinoikeistolaisuus. Tarkoitan tällä sellaista oikeistoideologioiden synteesiä, josta on karsittu keskeisimmät aatteelliset erimielisyydet pelkistyen yhdistävien tekijöiden ympärille, ja josta kirjoitan pian lisää.

***

P.S.: Mutta jos edellinen analyysi pitää paikkaansa, niin miksi sitten Persujen kannatus on laskenut ja puolueen itsensä mukaan "kentältä" on kuulunut, että maahanmuuttokritiikki ei ole tarpeeksi?

Ensinnäkään, en ota todesta Perussuomalaisten omaa tulkintaa kannatuksensa laskun syistä. Tämän saisi parhaiten selville kartoittamalla puolueeseen jääneen 10%:n asenteita.

Uskoakseni kannatuksen sulamiseen on vaikuttanut yhtälailla fasismin kanssa flirttalilu, josta kaikki persutkaan eivät pidä; takinkäännön pohjoismaiden mestaruus; sekä sisulaisten harjoittama salonkikelpoisuus, joka ei puolestaan miellytä kaikkia rasisteja. Hajontaa on siis tapahtunut moneen suuntaan.

Se taas, että puolue vähättelee omaa panostaan maahanmuuttopolitiikkaan ja rasististen asenteiden leivittämiseen johtuu siitä, että Persut yrittävät tällaisella narratiivilla yhtäältä puhdistaa mainettaan kabinetissa, toisaalta tsempata itseään ja muita entistäkin aggressivisempaan fasistiseen politiikkaan kaduilla.

Arkitodellisuudeksi realisoituvaa maahanmuuttopolitiikkaa siis todellakin tehdään, vaikkakaan se ei toteudu täydessä mitassa parlamentaarisen politiikan sfäärissä. Kyse on siis entistä selkeämmästä rajanvedosta sen välillä mikä kuuluu eduskuntaan mikä kaduille. Jokainen ulkoparlamentaarinen isku, puukotus ja murhapolttoyritys kertoo tästä. Ilman Persujen rasistisiiven asemaa monien mielestä "vakavastiotettavien" auktoriteetin joukossa ja täältä käsin tehtyä merkittävää panostusta rasististen asenteiden normalisoimiseksi näille teoille tuskin löytyisi tekijöitä saati ymmärrystä.

Aina, itsessään ja oletusarvoisesti – osa 1.

Jos YK:n "rotusyrjintä"-määritelmä laajennetaan rasismin määritelmäksi, on rasismilla silloin kaksi kriteeriä.

1) Sen täytyy pohjata "rotuun, ihonväriin, syntyperään, kansalaisuuteen tai etnisyyteen".

2) Sen täytyy aiheuttaa "erottelua, poissulkemista tai sellaista etuoikeutta, jonka tarkoituksena tai seurauksena on yhdenvertaisuuden tasapuolisen tunnustamisen, nauttimisen tai harjoittamisen mitätöiminen tai rajoittaminen poliittisella, taloudellisella, sosiaalisella, sivistyksellisellä tai jollakin muulla elämän alalla".

[Huom. Pidän YK:n määritelmää rotusyrjinnästä essentialistisena ja puutteellisena, mutta edetään tällä erää sillä, koska tämä lienee yleisesti tunnetuin määritelmä myös rasismille.]

Edelliseen perustuen maahanmuuttokriittisyys voi olla rasismia monesta syystä, riippuen siitä minkälaisin asentein sitä harjoitetaan – esimerkkeihin on tarpeetonta mennä. Rasismia se on kuitenkin aina, itsessään ja oletusarvoisesti yhdellä tietyllä yleisellä tavalla. Tämä sisältyy sanaan 'maahanmuuttokritiikki' ja koskee kaikkia maahanmuuttajiin kohdistuvia negatiivisia asenteita – myös sellaisia joita ei kutsuta maahanmuuttokritiikiksi.

Suomeen kohdistuvalla maahanmuutolla tarkoitetaan Suomeen kohdistuvaa muuttoa, jossa toimijana on sellainen ulkomailla syntynyt tai asunut ihminen, joka ei ole syntynyt Suomen kansalaiseksi. Oleellista tässä yhteydessä on huomata, että maahanmuuttoa aivan olennaisesti määrittää muuttajan kansallinen ja etninen alkuperä sekä kansallisuus (tai kansalaisuudettomuus) – muussa tapauksessa puhuttaisiin vain muutosta tai paluumuutosta. 'Maahanmuuttajuus' on siis etnisyyteen ja kansalaisuuteen perustuva kategoria.

Kun maahanmuuttoon kohdistetaan kritiikkiä, tai itse ilmiöön tai maahanmuuttajiin projisoidaan negatiivisia mielikuvia, yleistyvät näin ilmaistut asenteet juuri maahanmuutto-sananvalinnan takia koskemaan väistämättä kaikkia maahanmuuton subjekteja eli maahanmuuttajia (ja usein myös muita tällaisiksi käsitettyjä ihmisiä). Näin kritiikki tai negatiiviset mielikuvat tuottavat tahtomattakin Suomeen muuttaneiden ei-suomalaisten etnisyyksien ja suomalaisten välistä eriarvoisuutta juuri alkuperän ja kansalaisuuden perusteella. Maahanmuuttoa ei yksinkertaisesti ole olemassakaan ilman näitä statuksia.

Toisin sanoen, sellaisen tiedon tuottaminen tai välittäminen, joka yhdistää negatiivisia mielikuvia maahanmuuttajiin tai maahanmuuttoon ilmiönä (tämä kun väistämättä myös rinnastuu maahanmuuttajiin ryhmänä) on rasismia.

Rasismia tästä tekee seuraavat seikat:

1) Tällaisen rinnastusten kautta kritisoidaan automaattisesti maahanmuuttajia kansalliseen alkuperään, kansallisuuteen ja etnisyyteen perustavan syyn perusteella. Maahanmuuttaja nimittäin ei ole maahanmuuttaja mistään muusta syystä kuin hänen kansalliseen alkuperään, kansallisuuteen ja etnisyyteen perustavan syyn perusteella.

2) Tällaiset rinnastukset luovat ja tukevat käytäntöjä, jotka aiheuttavat erottelua, poissulkemista tai etuoikeutta, jonka tarkoituksena tai seurauksena on yhdenvertaisuuden tasapuolisen tunnustamisen, nauttimisen tai harjoittamisen mitätöiminen tai rajoittaminen poliittisella, taloudellisella, sosiaalisella, sivistyksellisellä tai jollakin muulla elämän alalla.

Tiedän, että edellinen nostaa monien maahanmuuttokriitikoiden karvat pystyyn, mutta tämä ei ole minun vikani, minä en ole näitä rasistisia rinnastuksia nimittäin keksinyt.

"Syrjintää! Sananvapauden tukahduttamista! Maahanmuuttoa ei voi kritisoida tulematta leimatuksi rasistiksi!", rasistit kivahtavat. Eikä ole, väärin argumentoitu! Kysymys on vain ja ainoastaan siitä faktasta, että maahanmuuttoa ei voi kritisoida olematta rasisti. Rasismin osoittamisella ja sananvapauden rajoituksilla puolestaan ei ole mitään korrelaatiota, kuten kaikki hyvin teidämme. Eikä kyse ole leimaamisesta, vaan rasismista itsestään ja rasistina olemisesta. Rasismi ei ole leima, vaan tietynlaisen käytöksen selkeä määritelmä. Tämä ei ole mikään mielipidekysymys vaan yleisen rasismimääritelmän yksiselitteistä tulkintaa.

Taloutta, tulonjakoa, asumisjärjestelyjä, byrokratiaa, lakia, sosiaalisia palveluja ja niin edelleen voi kritisoida olematta rasisti, mutta ei niin, että tämä kohdistuu jonkun syntyperään, kansalliseen tai etniseen alkuperään tahi kansallisuuteen ja aiheuttaa erottelua, poissulkemista tai sellaista etuoikeutta, jonka tarkoituksena tai seurauksena on yhdenvertaisuuden tasapuolisen tunnustamisen, nauttimisen tai harjoittamisen mitätöiminen tai rajoittaminen poliittisella, taloudellisella, sosiaalisella, sivistyksellisellä tai jollakin muulla elämän alalla. Tämä on erittäin yksiselitteistä ja selvää.

Jos halutaan olla oikeudenmukaisia, niin kritiikin kuin siitä mahdollisesti seuraavan käytännönkin on oltava sellaista, että se koskettaa kaikkia yhdenvertaisesti tai ei ketään. Tämä saattaa tietysti johtaa siihen, että rasistit – vältelläkseen ilmeisen rasisminsa ilmeisyyttä – alkavat epäloogisesti vaatia entistä tiukempia, universaaleja luokkaan ja sosiaaliseen asemaan liittyviä syrjintäkäytäntöjä säilyttääkseen kansalliset puhtausfantasiansa. Tällaisiin näkökulmamuutoksiin olen nimittäin törmännyt erinäisissä keskusteluissa rasistien kanssa, kun olen ensin osoittanut heidän ajattelunsa rasistisuuden. Kysymykseksi tietysti jää, onko luokkaan ja sosiaaliseen asemaan liittyvä syrjintä yhtään sen oikeutetumpaa kuin rasistinen syrjintä? No eipä se ole ei.

*

Loppukaneettina haluan ehdottaa kaikille maahanmuuttokriitikoille ja muille, joita asia koskee, eräänlaista järjenkäytön yleisille periaatteille pohjaavaa periaatesopimusta. Mitä jos ratkaisisimme tämän iänikuisen 'rasismia–ei rasismia' -jankkauksen vahvimman argumentin periaatteella? Eli että jos kukaan ei pysty esittämään maahanmuuttokritiikin ei-rasistisuudesta vahvempia argumenttia kuin mitä tässä olen sen rasistisuudesta todennut, on näkemykseni silloin hyväksyttävä vallitsevaksi asiaintilaksi kunnes toisin todistetaan ja sillä selvä. Se, joka ei sopimuksessa pysy on valehtelija ja vaietkoon ikuisesti, niin ei tarvitse varta vasten vaientaa.

P.S.:  Etnisin perustein tapahtuva syrjintä on Suomessa kielletty muun muassa perustuslaissa ja yhdenvertaisuuslaissa. Kielto ei kuitenkaan koske viranomaisten harjoittamaa ulkomaan kansalaisten erityiskohtelua silloin, kun se on lakiin perustuvaa. Esimerkiksi ulkomaalaisen maahan saapumista ja oleskelua voidaan rajoittaa, samoin kuin heidän yhdenvertaisuutensa toteutuminen on vajavaista tai jää kokonaan toteutumatta sellaisten universaaleiksi käsitettyjen perusoikeuksien suhteen, jotka liittyvät ihmisarvoiseen elämään, koulutuksen saantiin varattomuuden sitä estämättä, oikeuteen saada sosiaaliturvaa tai oikeutta tehdä työtä.

Kaikesta laillisuudesta huolimatta tällainen syntyperään, kansalliseen tai etniseen alkuperään tahi kansallisuuteen perustuva erioikeus on yhtä määritelmällisesti rasismia kuin kaikki muukin rasismi. Ja jälleen kerran, tästä on turha syyttää minua, sillä en ole näitä onnettomia periaatteita tai edes rasimimääritelmää luonut. Minulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että perustuslaki on rasistinen ja kumoaa suurelta osin sellaiset syrjinnän vastaiset kansainväliset sopimukset, joihin valtiojohto on toisaalla sitoutunut.

Kaikki nykyiset eduskuntapuolueet ovat sitoutuneet 8.3.2011 Euroopan poliittisten puolueiden peruskirjaan rasismista vapaan yhteiskunnan puolesta. Sitoumuksen rasismimääritelmä on pääpirteiltään samansisältöinen yllä esittämäni YK:n määritelmän kanssa. Puolueiden sitoutuminen vahvistettiin 14.10.2015. Odotan toimia Perusuomalaisilta ja muilta hallituspuolueilta (kts. edellinen tekstini), mutta ennen kaikkea odotan toimia ihmisiltä. Vallitseva tilanne on epäjohdonmukaisuuden paraatiesimerkki.

P.P.S.: Ajankohtaisuuden takia nostan artikkelini argumentteihin läheisesti liittyväksi esimerkiksi Keskustan kansanedustaja Jari Lepän lausunnon, jonka mukaan "suurin osa Suomeen tulevista turvapaikanhakijoista ei ole turvapaikan tarpeessa" (Yle 26.10.). Määritelmällisesti tällainen lausunto on selkeää rasismia, sillä se

1) kohdistuu turvapaikanhakijoihin (joka on kansalaisuuteen ja etnisyyteen perustuva kategoria) ja vielä erityisen ongelmallisesti siten, että se ei määrittele tarkemmin kenestä on kyse, vaan leimaa turvapaikanhakijoita yleisesti; sekä

2) välittää mielikuvaa, että tällä tarkemmin määrittelemättömällä joukolla ei ole yhdenvertaista oleskeluoikeutta maassa, vieläpä väittäen valtaosan turvapaikanhakijoista "tekevät keppihevosen tästä turvapaikanhakijastatuksestaan", eli epäille hakijoiden motiivien rehellisyyttä.

Lausunnossa mainitun turvapaikanhakija-statuksen takia Leppä levittää epäluuloa ja negatiivisia käsityksiä kaikkia turvapaikanhakijoita kohtaan ja näin tahtomattaankin nakertaa kaikkien turvapaikanhakijoiden yhdenvertaista asemaa sosiaalisesti ja mahdollisesti myös juridisesti.