Authors statement:

The author has prohibited machine learning bots or algorithms from copying, modifying or otherwise using any of the content published on this blog.

lauantai 6. helmikuuta 2016

Äärioikeistolaisuuden maltillistaminen vai maltillisuuden äärioikeistolaistuminen?

Äärioikeistolaisuus saa sitä vastustavat ihmiset vaatimaan kiivaasti tiukempaa perusoikeuksien ja kansainvälisten sopimusten noudattamista. Tilanne on kuitenkin sikäli ongelmallinen, että lainsäädäntöön tukeutuminen tarkoittaa vaatimusta valtion ja kansainvälisten instituuttien vallan kasvattamisesta. Äärioikeiston haluun totalitarisoida demokratiaksi kutsuttu valtionmuoto vastataan heikentämällä demokratiaa totalitarisoimalla sen valtainstituutioita. Näin ollaan saatu aikaan vallan keskittymisen ympärille kiertynyt akanvirta, joka on nykyisyytenä raadollinen, mutta ei tarjoa minkäänlaista mielekästä kuvaa tulevaisuudesta.


On hyvin epähistoriallista kuvitella ristivedon ratkeavan vain toisen aatteen eduksi, vaan paremminkin politiikka näyttäisi kulkevan ajassa epäpuhtaana, kompromissien ja epäonnistumisten kautta, jossa kilpailevat näkemykset ajan myötä ennemminkin lähestyvät toisiaan kuin erkanevat, ellei jostain sitten ilmesty jotain uutta. Tällaisesta yhteen tulemisesta on hyvänä esimerkkinä maltillisen maineessa elänyt pääministeri Sipilä, joka kutsui hallitukseensa äärioikeiston äänenkannattajia. Samanhenkistä synteesiä tavoitteli vastikään valtiopäivät avannut presidentti Niinistö ottamalla selkeitä askeleita nationalistien suuntaan. Äärioikeistolaisuuden maltillistaminen on sama asia kuin maltillisuuden äärioikeistolaistuminen.

Niin ikään tarkkanäköinen yhteiskunta-analyytikko voi huomata, että viimeisen vuosisadan hirveimmät saavutukset eivät suinkaan ole olleet yhden ainoan puhtaan ääri-ideologian ilmentymiä sellaisenaan, vaan muotoutuneet vuorovaikutuksessa muiden ajan henkien kanssa. Kannattaa muistaa, että 1900-luvun alun eurooppalaiset diktatuurit – Neuvostoliittoa lukuun ottamatta – kehittyivät demokratioissa ja demokratioista. Italia siirtyi parlamentaariseen monarkiaan reilut 60 vuotta ennen Mussolinia, Saksasta tuli virallisesti tasavalta 1919. Niin Mussolinin kuin Hitlerinkin tapauksissa demokratia ei toiminut vain astinlautana valtaan, vaan oli merkittävä tekijä heidän politiikkansa muotoutumisessa. Mitäpä muuta radikaali kansallismielisyys on kuin kärjistys siitä kansallisvaltioihin sisäänkirjoitetusta ristiriidasta, että kansallinen suvereniteetti on yksilövapauksien ehto. Juuri tässä fasismi ja demokratia lyövät käpälää.


Mutta maailma on toki noista ajoista muuttunut. Yhteiskunnallinen valta on ottanut ylikansallisen muodon pitkälle niillä eväillä, jotka toisen maailmansodan jälkeinen Demokratia 2.0 päivitettyine ihmisoikeuksineen ja kansainvälisine sopimuksineen on mahdollistanut. Tämä on sen äärioikeistolaisuuden kasvualusta, jonka kanssa kamppailemme tänään, ja juuri tästä on kyse pyrkimyksissä luoda sovittamatonta ristiriitaa ihmisten välille entopluralismin nimissä tai vaatimuksissa oman talouden kuntoon hoitamista ennen kuin vieraiden ylläpitoon on varaa. Onhan talous, jonka puitteissa ihmiselämien vertailu tapahtuu, kaikkea muuta kuin paikallista, mutta tietyin kansallisin etuoikeuksin.

Globaali talous ja kansainväliset instituutit ovat kuin Odinin soturit: “valkoisen ylivallan kannattajat ovat tervetulleita liittymään joukkoon, mutta vain viisi prosenttia jäsenistä kannattaa tällaisia ajatuksia, vaikka toisaalta, kenelläkään ei ole varsinaisesti mitään niitä vastaan”. Se, että kansallinen suvereniteetti yksilövapauksien ehtona on korvautunut markkinataloudella ei riitä poistamaan sitä liberalistisen vapauden ristiriitaa, johon fasismi historiallisesti nojaa. Demokraattisen kansallisvaltion valjastaminen ulossulkevan eturyhmäpolitiikan ajamiseen ei ole vähemmän vaarallista tai vaikeaa kuin globaalin pääoman tai ‘maailman hallituksen’ käyttäminen tähän. Fasismin uhkaa ei siis poistettu, se vain osin globalisoitiin, eikä mittakaavan muutos tunnu juuri asiaa haittaavan.

Nykyoikeiston Lebensraum tarkoittaa elintilan hakemista talousmaantieteellisellä kartalla. Lähi-idän öljy kelpaa kummasti kansallismielisille, niin autoihin tankattavaksi kuin maailmantalouden piristysruiskeeksi, vaikka viime vuosikymmenien sodat resursseista ovat repineet kokonaisia mantereellisia yhteiskuntia hajalle ja ajaneet miljoonia ihmisiä maanpakoon. Tämä on heidän mielestään aivan oikein.


Öljy kelpaa tietysti myös liberaaleille, mutta keskeinen ero liberaalidemokraattien ja äärioikeiston välillä on siinä, että liberaalidemokraatit haluavat inhimillisyyteen vedoten kantaa näennäistä vastuuta etuoikeutetun elämänsä seurauksista. Niinpä he kannattavat kansainvälisiä ihmisoikeuksia. Heille kansanvalta ei voi olla synonyymi rasismille, paitsi heidän peräänkuuluttamien lakien nojalla, jolloin sitä ei sopisi enää kutsua ikävillä nimillä.

Kansalais- ja ihmisoikeuksien erottelussa ongelmana on kahden eri oikeuskäsityksen rinnakkaisuus. Yhtäällä on kansalaisoikeudet ja toisaalla erityistä suojelua tarvitsevien yksilöiden universaalit ihmisoikeudet, joista jälkimmäiset ovat ikävän usein pelkkää hyväntahtoisuutta vailla mitään todellista lainvoimaisuutta. Kyse ei ole ainoastaan siitä miten ja kuka määrittää suojelun ja muut ihmisoikeusjulistuksessa olevat tulkinnanvaraisuudet; kahden kerroksen ihmisyys tarkoittaa, että ihmisiä voidaan tarpeen mukaan siirrellä kansalaisoikeuksista ihmisoikeuksien piiriin, joka asettaa nämä juridisesti heikompaan asemaan (kuten on ei-kansalaisten, saamelaisten, vähemmistöjen, rikollisten, köyhien, siirtolaisten etc. kohdalla). Jos ihmisoikeuksilla olisi jokin absoluuttinen arvo, kansalaisoikeuksien rajoittamista tai eväämistä ei käytettäisi rangaistuksena – kuten nykyisin tehdään – sillä tällainen ei vaikuttaisi yksilön asemaan mitenkään. Jos ihmisoikeuksista taas oltaisiin todella kiinnostuneita, olisivat liberaalidemokraatit eturintamassa vaatimassa yhtäläisiä oikeuksia kaikille kaikkialla ja rajoja auki. Näin ei kuitenkaan tapahdu, koska jokainen tajuaa, ettei tällaisia oikeuksia voi antaa kaikille jo pelkistä käytännön syistä.

Kukaan ei ole vielä toistaiseksi onnistunut kertomaan miten universaalit ihmisoikeudet voitaisiin toteuttaa loukkaamatta ihmisen itsemäärittelyoikeutta. Tai miten näitä ylläpidettäisiin ja valvottaisiin ilman kontrolliyhteiskuntaa sekä globaalin kapitalismin kaltaista moottoria ja sen harjoittamaa ympäristön, resurssien, eläinten ja työvoiman haltuunottoa. Vastaus ei voi olla kapitalismin puitteissa. Oikeudenmukaiseen kapitalismiin ei kannata uskoa ennen kuin joku sellaisen todistaa, eikä vähällä sittenkään. Oikeuksien turvaaman vapauden reunaehtona siis aina on, että joillakin on sitä enemmän ja muiden kustannuksella.

Ongelma ei kuitenkaan ole vain materialistinen. Kuten Jürgen Habermas tarkkanäköisesti havaitsi, yleiset universaalit oikeudenmukaisuuden periaatteet (kuten ihmisoikeudet) voivat toki tarjota arvoperustan yhteiskunnille, mutta se mihin ne eivät pysty sanomaan yhtään mitään on kysymys: miten tätä arvoperustaa tulisi soveltaa hyvän tai edes siedettävän elämän saavuttamiseksi. Universaali oikeus ilman tilannekohtaista harkintaa, soveltamista, yksilöllisiä moraalitulkintoja ja näihin liittyviä yhteisöllisiä prosesseja voi siis aivan yhtä lailla johtaa myös huonoon elämään ja kärsimykseen. Ihmisoikeudet, kyvyttöminä vastaamaan hyvän elämän vaateeseen, ovat tehtävässään täysin satunnaisia.


Äärioikeiston nousu ei johda demokratian kriisiin, vaan on seurausta siitä, että tällainen kriisi on ollut olemassa jo pitkään. Kriisi on nimittäin siinä oletuksessa, että ihmisoikeuksien ja vapauksien turvaaminen ja politiikan harjoittaminen ylipäätään ei kuulu ihmisille itselleen vaan sellaiselle poliittiselle järjestelmälle, joka perustuu eturyhmäjakoihin. Edes täysin ulkoisista vaikutteista vapaassa enemmistödemokratiassa ei vältytä siltä ongelmalta, että omien yksilövapauksien ajaminen ja ylläpito tapahtuu liittoutumalla muita vastaan ja luomalla yhteiskunnallisia jakolinjoja. Jako meihin ja muihin ei siis ole yksinoikeudella rasistien keksintöä, vaan samaan syyllistyvät yhtä lailla metodologiset demokraatit, rasistit vain ilmaisevat nämä rajat muita selkeämmin.

Jos liberaalidemokraattien ja äärioikeiston kädenvääntö näyttää johtavan näiden kahden painijan avioliittoon – eli maanpäälliseen helvettiin kaikille heille, jotka eivät syystä tai toisesta suoriudu ennalta määrätyn sosiaalisen hierarkian kärkikastiin – ainoa keino puuttua tällaiseen kehitykseen ja vastustaa siinä elävää rasismia on tehdä politiikkaa tämän dialektiikan ulkopuolelta.

Käytännössä edellinen tarkoittaa politiikkaa, joka tunnistaa suvereniteetin vain yksilöissä ja näiden välisissä sen hetkisissä suhteissa, joissa poliittista pääomaa ei kartuta liittoutuminen tai liittoutumattomuus yhden poliittisen identiteetin taakse, vaan päätöksiä tehdään asianomaisten kesken konsensukseen perustuen. Tällaiselle aatteellisuudelle ei ole johdonmukaista vedota mihinkään auktoriteetteihin tai autoritaarisiin sopimuksiin, ei kansallisiin tai kansainvälisiin, vaan määritellä ja toteuttaa oikeudenmukaisuus, tasa-arvo ja erilaisuuden kanssa eläminen tässä ja nyt.

Ihmisoikeudet eivät voi olla kansainvälisiä sopimuksia vaan ihmisten välisiä todellisia suhteita, joiden perusta on kyettävä löytämään omasta elämästä ja elinympäristöstä, ja näistä lähtökohdista niitä tulee mielestäni myös puolustaa. Autoritaaristen instituutioiden vahvistaminen ei tunnu hyvältä ajatukselta, vaikka se äkkiseltään vaikuttaisikin helpoimmalta ratkaisulta fasismin kasvuun.