Laissez-faire antifasismia

Lauantaina 18.10 antifasistinen Varisverkosto ajoi ihmisjahdissa olleet Suomen vastarintaliikkeen uusnatsit pois Helsingin keskustasta. Toinen kerta tässä kuussa kun natsit ovat kohdanneet itseään väkevämpää vastarintaa ja päätyneet nuolemaan haavojaan.

Toistaiseksi häiritsevin reaktio Helsingin tapahtumiin on yllättäen tullut fasismin vastaisen verkkoprojekti paljastettu.fi:n taholta. Kynäilystä vastasi sivustolle aktiivisesti kirjoittava Panu Höglund, selkääntaputtelijanaan kyseisen sivuston ylläpitäjä.

Tekstissään Höglund katsoo tapahtumia kahden ääripään teorian kautta asettuen maltillisella antifasismillaan sinne keskelle, oletetun suuren yleisön joukkoon, jossa järki hallitsee tunteita ja hyvyys pahuutta.

Kahden ääripään teorian ongelmallisuudesta voisi kirjoittaa paljonkin. Kaikkein heikointa siinä lienee teorian kykenemättömyys erotella eri ryhmien hyvinkin erilaisia poliittisia päämääriä toisistaan. Maltillisuuden määrittelemästä keskustasta käsin katsottuna pyrkimykset tasa-arvoon, vapauteen ja keskinäiseen avunantoon ovat yhtä kaukana kuin rasismi, kansanmurhaajien apinointi ja valkoisen rodun totalitaristinen ylivalta. Pohdinkin mitä nämä Höglundin kaltaiset fasismin vastustajat itse oikein ajavat?

Tämä kysymys alkoi avautua kun jäin pohtimaan tekstin loppukaneetiksi muotoiltua maltillisen antifasismin toimintastrategiaa "antaa pahisten tehdä rikoksia ja terroritekoja ja todistaa sillä tavalla kaikelle kansalle pahuutensa".

"Antaa (pahisten) tehdä" eli markkinaliberaalien lanseeraama laissez-faire -ajattelu otettiin alkujaan käyttöön Ranskassa 1700-luvun lopulla lisäämään tilanomistajien viljelysmaistaan saamia tuottoja ja ratkomaan toistuvista katovuosista seurannutta nälänhätää.

Aikaisemmin Ranskan maatalous oli ollut paikallista tuotantoa suosivaa ja se tähtäsi ylijäämän tuottamiseen. Nälänhätää estettiin kartuttamalla yhteisiä viljavarastoja ja säätelemään hädän tullen jauhoviljan jakelua.

Vuonna 1775 Ludvig XV:n talousministeri Jaques Turgot avasi viljantuotannon vapaille markkinoille. Innoituksen tähän hän oli saanut läheisen ystävänsä Vincent de Gournayn kuuluisasta lausahduksesta "laissez faire, laissez passer" – antaa tehdä, antaa mennä –  joka myöhemmin nostettiin uusliberalistisen eettiseksi maksiimiksi. Turgotin ja Gournayn kaltaisten fysiokraattien sanomana parsi tarkoitti jotakuinkin: antakaa meidän yrittäjien pyörittää talouselämää vapaasti, älkää te muut sekaantuko asiaan. 

Viljamarkkinoiden avaaminen kilpailulle tarkoitti tilallisille suurempia tuloja. Voittoja ei tahkottu enää vain hyvinä vuosina, vaan myös pula-ajan sattuessa, jolloin kysynnän kasvaessa viljan hinta nousi. Seurauksena kuitenkin oli, että nälänhädästä tuli luokkakysymys ja enenevissä määrin köyhien ongelma. Kaikilla kun ei ollut varaa maksaa korkeampaa hintaa viljasta. Itse ongelmaa markkinoiden avaaminen ei kuitenkaan poistanut – muuten kuin teoreettisesti. Vilja ei voisi ikinä kokonaan loppua, sillä kasvava hinta ajaisi ostajaehdokkaat yksi kerrallaan nälkäkuolemaan. Katovuonna 1789 työläisen päiväpalkka riitti kahteen patonkiin.

Antaa tehdä -asenteen yleistyminen johti kuitenkin paljon viljamarkkinoita merkittävämpää paradigman muutokseen politiikassa. Siinä missä ongelmanratkaisu oli aikaisemmin keskittynyt syiden ennaltaehkäisyyn ja hoitoon, ruvettiin nyt ongelmien seurauksia hallinnoimaan ja näkemään jo tapahtuneissa vahingoissa jopa ansaintamahdollisuuksia. Tällä järkeilyn tiellä ollaan edelleen.

Siirtymistä syiden hoidosta seurausten hallintaan pidetään myös yhtenä syynä modernin kontrollivaltion kehittymiselle. Poliisin ja juridisen järjestelmän pääasiallinen tehtävä on hallita seurauksia eli eristää ongelmatapaukset yhteiskunnasta sen sijaan, että rikollisuuden varsinaisiin syihin puututtaisiin ja yhteiskuntaoloja muutettaisiin. Valvontakamerat ja verkkoliikenteen valvonta ei pyri selvittämään rikoksiin johtavien ongelmien syitä, vaan muistuttavat väärinteon seuraamuksista. Ne eivät siis varsinaisesti ehkäise rikoksia vaan rangaistuksia.

Höglundin osoittama kritiikki Varisverkoston toimia kohtaan tuo näkyvästi esiin nämä kaksi erilaista näkökulmaa ongelmaan nimeltään fasistien väkivalta. Siinä missä Varis edustaa ennaltaehkäisyä ja puuttumista, edustaa Höglundin linja hallinnointiin keskittyvää opportunistista yrittäjää. "Antaa pahisten tehdä rikoksia ja terroritekoja ja todistaa sillä tavalla kaikelle kansalle pahuutensa" on liikemiehen näkökulma. Liikemiehen monessakin mielessä.

Ensinnäkin ”antaa pahisten tehdä” vinkkelistä katsellaan väkivallan uhreja samanlaisesta norsunluutornista, josta käsin ranskan fysiokraatit katselivat nälkiintynyttä kansaa. Heitä kiinnosti yhtä vähän katovuosien kärsimykset kuin ulkomaalaisjengiläisen näköisen nuoren saamat maiharinpotkut Höglundia. Tämä on kirjoittajalta kovin omituinen positio, sillä olen ymmärtänyt Höglundin saaneen itsekin uhkauksia natseilta. Syy on varmasti siinä, että Höglund on siedettävästä sosiaalisesta asemasta nauttiva suomea sujuvasti solkkaava valkoinen harteikas mies, jota fasismi koskettaa vain epäsuorasti hänen mielipiteittensä kautta.

Niinpä Höglundin positio korostaa kovasti samanlaista luokkajakoa, kuin minkä viljamarkkinoita operoineet fysiokraatit saivat aikaan Ranskassa – rikkaat rikastuu ja köyhät kärsii. Nykyfasismin tapauksessa rikkautta edustaa heteronormatiivisen raameihin mahtuva kantaväestön edustaja, jolla on turvatun asemansa takia varaa investoida porvarilliseen etiikkaan. Kyöhiä ovat puolestaan tämän ulkopuolelle jäävät: ulkomaalaisen näköiset, seksuaalivähemmistöt, kerjäläiset, kodittomat ja ties ketkä muut, jotka eivät täytä kansallissosialistisen koiranäyttelyn rotupuhtausvaatimuksia.

Toiseksi, fasismin vastustaminen näyttää olevan Höglundille kaupan tekemisen paikka. Fasismin vastustaminen on hänelle poliittista pääomaa kasvattava tekijä. Tähän viittaa samassa tekstissä esitetty näkemys siitä, että antifasistien harjoittama "väkivalta ja paikkojen särkeminen ovat huonoa propagandaa". Ikään kuin fasismia voisi parhaiten vastustaa hyveellisten massaliikkeellä, jonka prisiippejä laaditaan edellä mainituista norsunluutorneista, ja jonka tehokkuus on suoraan verrannollinen hyvällä propagandalla kasvatettuun kannattajajoukkoon.

Lopullisen ratkaisun fasistiongelmaan tekee varmaankin näkymätön käsi. Kun käsitys 'hyvästä' kasvaa fasisminvastaisessa eliitissä se tipahtelee 'hyvän' propagandan muodossa moukkamaiselle rahvaalle kuin leivänmurut porvarien pitopöydästä köyhemmille kansanosille. Näistä muruista sitten kuuluisi kasvaa suuri ja yhtenäinen yleishumaani aate, johon fasismi ei mahdu. Mutta eikö tällainen homogeenisyys muistuta ikävällä tavalla jotain muuta kuin moniarvoista ja divergenttiä yhteiskuntaa, jossa tosiasiallista erilaisuutta on ja sen kanssa voidaan elää?

Jos vielä kerran katsotaan lauseeseen "antaa pahisten tehdä rikoksia ja terroritekoja ja todistaa sillä tavalla kaikelle kansalle pahuutensa" ja haetaan logiikalle vastinetta lähihistoriasta, niin kannattaa kääntää katse Kreikkaan. Ideologialtaan SVL:ään verrattavan Kultaisen Aamunkoiton kasvutarinaa katsoessa voi huomata, että fasistien hyvinkin avoin ja julkinen rikosten tekeminen ja pahuuden todistaminen johti siihen, että puolue sai viime vaaleissa 9,4% äänistä. Natsien suosio ei suinkaan johtunut antifasistisesta väkivallasta vaan päin vastoin.

Kreikka on osoittanut, että natsien politiikka on hyvin käytännöllistä – älyllisellä tasolla sillä kun ei ole mitään annettavaa. Siksi se täytyy myös kohdata käytännössä. Siellä mistä natsit on ajettu koloihinsa heillä ei ole mitään mahdollisuutta harjoittaa populistista vihapolitiikkaansa. Muuta heillä ei ole tarjota.

Höglund vastustaa natseja koska ei pidä niistä ja niiden politiikasta – ja tottahan se on, yököttävää sakkia kaikin puolin. Ongelmana kuitenkin on, että asiaa käsitellään vain älyllisellä tasolla ja siellä kuuluisassa ideoiden maailmassa, josta käsin huudellaan sinilakkisia huligaaneja apuun – ikään kuin nämä eivät ahdistelisi ulkomaalaisen näköisiä, kerjäläisiä, kodittomia ja niin edelleen.

Konservatiivien ja liberaalien ristituleen joutunut Varis yrittää vastustaa natseja sen yksinkertaisen ymmärryksen pohjalta, että natsit ja niiden politiikka on vaarallista – natsikysymys on hyvin käytännöllinen ja se koskettaa tässä ja nyt. Asenne: antakaa meidän kynäilijöiden harjoitaa antifasistista agitaatiota vapaasti, älkää te muut sekaantuko asiaan, ei toimi. Fasismia ei voi kukistaa luomalla luokkaeroja.

*

P.S.: Puolestani fasismin vastaisen liikehdinnän sisäinen kritiikki saa jäädä toistaiseksi tähän. Sitä paljon tärkeämpää on luoda keskinäistä solidaarisuutta ja kohdistaa kaikki voimat varsinaista vihollista vastaan kaikilla eri toiminnan tasoilla.