Valtavirtafasismia

Suunnittelin puhuvani Tampereella tammikuussa pidetyssä fasismin ja rasismin vastaisessa mielenosoituksessa valtavirtapolitiikan ja fasismin yhteydestä. Fasismikeskustelu kun usein jää vain ns. ääriryhmistä ja heidän edesottamuksistaan puhumiseksi tavoittamatta itse etiikkaa tai maaperää, joka fasismia ruokkii. Sanat jäivät räntäsateessa sanomatta, mutta nyt Jyväskylän puukotustapausta seuranneen keskustelun takia koen entistä suurempaa tarvetta palata aiheeseen. 

Fasistien tempaus Jyväskylässä aiheutti laajan vastalauseiden ryöpyn, joka oli – muutamaa valmiiksi arvattavaa mölisijää eli lähinnä perussuomalaisten sisulaissiipeä: Eerolaa ja Halla-ahoa lukuun ottamatta – luonteeltaan vahvasti tuomitseva. Poliitikot kaikista puolueista kunnostautuivat aina presidenttiä myöten heristämään sormea Kansallisen Vastarinnan muiluttajien touhuille. Julkinen mielipide siis yksiselitteisesti tuomitsi fasistit ja jopa siten, että väkivallan käyttö fasisteja vastaan hyväksyttiin. Tästä teki oivaltavan havainnon Antti Rautiainen blogissaan.

"Usein unohdetaan (tarkoituksenmukaisesti?), että myös virkahenkilöiden käyttämä väkivalta on väkivaltaa. Jos väkivalta kuitenkin ymmärretään johdonmukaisesti, on yhteiskunnassamme oikeastaan poliittinen konsensus siitä että kansallissosialisteja vastaan on käytettävä väkivaltaa - erimielisyyksiä on lähinnä siitä, kuuluuko tämä väkivallan käyttö yksinomaan virkavallalle, vai myös yksityishenkilöille"

Vaikka fasistit ottivatkin pahasti leukaansa – niin fyysisesti kuin imagollisestikin – on poliitikkojen lätinän myötä itse fasismi ja sen lähtökohdat jääneet pahasti huomiotta. Poliitikkojen huulilla fasismikeskustelu on kääntynyt syrjäytymiseen, sosiaalisiin ongelmiin ja väkivaltaan. Keskustelua on siis leimannut – aina vasemmistoa myöten – pakonomainen tarve diagnosoida fasistien touhut oireelliseksi häiriökäyttäytymiseksi ja siirtää ne tyystin ns. normaalin ja näin myös poliittisen sfäärin ulkopuolelle.

Tähän on selvä syy. Perinteiset poliittiset puolueet – ennen muuta Kokoomus, mutta myös Keskusta ja SDP – ovat pitäneet maaperää hedelmällisenä fasismille tekemällä vuosikausia syrjivää ja rasistista politiikkaa. Tämä on tapahtunut pienempien ja liberaalimmalta vaikuttavien puolueiden – Vasureiden ja Vihreiden – hiljaisella hyväksynnällä. Fasismin lähtökohdat ovat siis syvällä suomalaisessa politiikassa ketään säästämättä. Siksi todellinen fasismikeskustelu olisi varsin kiusallista kaikille puolueille.

Uusfasismin ideologinen aines: rasismi, vähemmistöihin ja toisinajattelijoihin kohdistuva syrjintä, eksklusiivisuus, kuuliaisuuteen perustuva hierarkkinen organisaatio, autoritaarinen kontrolli, epädemokraattisuus ja totalitarismi ovat kaikki perinteisten puolueiden ajamaa politiikkaa. Ennen persujakin on siis osattu.

Huomiota ei kannata kiinnittää ainoastaan satunnaisiin, avoimen fasistisiin tai rasistisiin kupliin – kuten vaikka kokoomusnuorten toistuviin eugeniikalta kuulostaviin lausuntoihin – tai jokaisesta puolueesta löytyvään änkyränationalistiin vaan ennen kaikkea reaalipoliittiseen päätöstentekoon, jolla rakenteellinen rasismi ja syrjintä on mahdollistettu. 

Tarkoitan siis lähinnä ulkomaalaislainsäädäntöä, vähemmistölainsäädäntöä, naisten asemaa, lasten asemaa, sosiaalilainsäädäntöä, kehitysvammaisten tai mielisairaiden kohtelua, poliisien oikeuksien jatkuvaa kasvattamista, valvontakameroita, hierarkkista päätöksentekojärjestelmää, eriarvoista tulonjakoa, poikkeuslainsäädäntöä sekä epäoikeudenmukaista juridista järjestelmää, jossa laiton maahanmuuttaja, kantasuomalainen ja suuryritys ovat kaikki lain silmissä eri arvoisia. Nämä edellä mainitut ovat suurten puolueiden aikaansaannoksia, jotka Vihreät ja Vasemmisto ovat vuoron perää siunanneet omassa opportunismissaan. Jopa koko kansallisvaltiorakenne perustuu jyrkkään normatiiviseen kahtiajakoon sisä- ja ulkopuolella olevien välillä. Ja Suomea ja suomalaisuutta jaksetaan loputtomasti hehkuttaa kaikissa puolueissa – lähinnä juuri nationalistiseen tapaan.

Talouskasvua hakkava sosiaalikapitalismi – jota Suomessa on pääsääntöisesti eletty 1960-luvusta saakka – tietysti sietää pluralismia hieman "ääriliikkeitä" paremmin. Valtavirtapolitiikan taustalla vaikuttavat kuitenkin pitkälle samat ihanteet ja vihollisuudet, jotka kiteytyvät fasistisiin ideologioihin. Jos yhteiskunta hyväksyy vaikkapa eriarvoisuuden eri seksuaalisuuksien välillä, rakentaa vankileirimäisiä kiinniottokeskuksia maahanmuuttajille tai pakkosterilisoi trassukupuoliset ihmiset, ei ole mikään ihme, että jokin ryhmä alkaa rummuttamaan kovaan ääneen tätä samaa logiikkaa omassa politiikassaan. Ja puukoniskuja sitten paheksutaan Niinistöstä lähtien. Kannattaisi ehkä katsoa peiliin. Vai onko niin, että fasisti saa olla vain tietyssä yhteiskunnallisessa valta-asemassa ja tiettyjen pelisääntöjen puitteissa – taitaapa olla.

Joku isänmaallinen varmasti haluaisi tässä kohtaa sanoa, että Suomi on oikeudenmukaisin ja demokraattisin ja läpäläpä maa. Kyllä, varmasti näin on, mutta se ei riitä. Asiat eivät ole hyvin. Eikä montaakaan näistä asioista ei ole ilmaiseksi saatu. Joko niistä on verisesti tapeltu(en nyt tarkoita Tali-Ihantalaa) ja uhmattu lakia ja järjestystä niiden saavuttamiseksi tai sitten näillä ylevillä myönnytyksillä on pelkästään ostettu kansansuosiota. Jos taustalla olisi vilpitön aatos, ihmisyys tai jalot periaatteet – ikään kuin sellaisia ylipäätään olisi olemassa – niin rakenteellista syrjintää tai rasismia ei enää olisi.

Perinteisiä puolueita pelottaa uusfasisteissa eniten se, että ne äkkipikaisella radikalismillaan paljastavat valtavirtapolitiikan suuret linjat. Pari puukoniskua on pientä siinä pelissä, jossa ihmisiä lähetetään kuolemaan tai ajetaan kurjuuteen syrjinnällä. Vihollisuuksia analysoimalla paljastuu yhteiskunnan todelliset kasvot ja vihollisia ovat he, joita tavalla tai toisella syrjitään.