Authors statement:

The author has prohibited machine learning bots or algorithms from copying, modifying or otherwise using any of the content published on this blog.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Tavallinen suomalainen mies

Mitä on tapahtunut perussuomalaiselle? Tälle keskiluokkalaiselle, kaikin puolin tavalliselle työtätekevälle suomalaiselle miehelle, jonka esi-isä — työteliäs ja hurskas talonpoika — aikoinaan noukittiin Saarijärven pitäjästä suomalaisuuden esikuvaksi nostattamaan kansallistuntoa sortajaa vastaan.


Vai miten on, loivatko varhaiset porvarit tässä sittenkin tarkoituksiinsa parhaiten sopivan työläisen mallin? Sellaisen arjen sankarin, joka sitkeästi ja turhia mukisematta puurtaa tehtaissa, tukkisavotoilla ja rakennustyömailla?

Kenties, mutta sen tiedämme, että suomalaisuus laitettiin seuraamaan jälkiä jotka tämä karrikoitu talonpoika jätti saappaistaan kuuraiseen maahan matkallaan hirvimetsälle, kirkkoon tai taksvärkkiin. Näitä vuosikymmenten häivyttämiä jälkiä etsivät edelleen oikeistopopulistit ja jos eivät enää löydä, niin painavat sitten itse uudelleen.

Vaan vaikka kauan on Paavon päivistä, on myös pitkään paikkansa säilyttänyt tavallinen suomalainen mies. Perheen pää, vaimonsa mies, lastensa isä, kuuliainen, oikeamielinen, kaikin puolin uuttera ja varreltaan vahva.

Sodan jälkeen rahaakin alkoi jäädä talteen. Vaatteet ja vempeleet vaihtuivat, hevosvoimat lisääntyivät ja talot ja asunnot tulivat suuremmiksi, mutta niiden sisällä ei suuria tapahtunut. Miksi olisikaan? Olihan tavallisen työtätekevän miehen paikka hyvä, se tuotti riuskaa isänsä kaltaista jälkikasvua, piti perheen ruoassa ja ruodussa ja melkein jopa herrojen ahneuden maltillisena. Olihan tämän viimeisen asian tiimoilta käyty hirviä tappeluskin vuonna yhdeksäntoista kahdeksantoista — tosin sen oli käyneet punaiset.

Vaan 60–70-luvuilla alkoi maailma horjua. Yliopisto ja korkeakoulutus alkoi kaventaa nuorukaisten hartialeveyttä. Nuorisokultuuri toi juhannustansseihin kaiken maailman pitkätukkia ja jytämusiikkia. Äkkiä olivat lapset isäänsä korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa ja tilanne alkoi 80-luvulle siirryttäessä näyttämään uhkaavalta, mutta onneksi tästä selvittiin pelkällä säikähyksellä. Keski-iän saavutettua näiden kapinallisten tukka oli taas lyhyt, aatteet unohdettu ja jopa akateemisesti koulutettu mies oli kotinsa yksinvaltainen isäntä, vaikkei sentään isänsä veroinen.

Nalle Wahlroos Teiniliiton mielenosoituksessa 1969

Niin alkoivat pian naisetkin vaatimaan arvoistaan asemaa. Tämä heijastui kotioloihin ja arjen askareisiin. Pian oli mies pois pöydän päästä, tiskikonetta täyttämässä, imuroimassa tai hakemassa lapsia päivähoidosta. Olipa työpaikan esimiehenäkin yllättäen nainen ja vaimo joutui elättämään perhettä miehen jäätyä työttömäksi. Tavallisen miehen valtaa oli ensikertaa toden teolla nakerrettu.

Suuri muutos tapahtui 1980-1990-lukujen taitteessa. Monet tavallisten suomalaisten miesten töistä lähti Kiinaan, tehtaita suljetiin ja tuli lama. Tuli siinä sivussa myös SMP, joka yritti nostaa suomalaisen miehen takaisin vanhaan asemaansa, mutta ajankohta oli huono. Lamasta ei nousut tavallisten suomalaisten miesten sisulla ja sitkeydellä vaan korkeasti koulutettujen nörttien voimin. Tämä otti kipeästi omanarvontuntoon. Kaikki aikaisemman kriisit, sotia myöten, olivat tavalliset suomalaiset miehet hoitaneet ja puskeneet hampaat irvessä läpi, vaan ei enää. Näin taas vietiin tavalliselta suomalaiselta mieheltä palanen itsekunnioitusta ja sen myötä yhteiskunnallista valtaa.

Vuorovaikutin-Treasure-Coaching-tiimityö-oivallusgeneraattori

Laman jälkeen hintelät hipsterit nostivat kolme kertaa suurempaa tiliä kuin tavallinen työläinen. Eikä se ollut rahasta kiinni — tienasihan moni tavallinen suomalainen mies tästä huolimatta enemmän kuin ehti kuluttaa. Ongelma oli siinä, että nämä silmälasipäiset polkupyöräilevat puolimiehet, jotka polttelivat ruohoa ja puhuivat koodikieltä saivat julkisuudessa paljon kunniaa, päätyivät linnanjuhliin, nostivat starttirahoja ja veivät muutenkin kaiken huomion. Jopa naiset näyttivät lähtevän baarista ennemmin näiden koktaileja lipittävien sivaripoikien matkaan jättäen tavalliset suomalaiset miehet ryystämään poikaporukalla karjalaa tappiin asti

Televiso-ohjelmissakin alkoi tavallisten suomalaisten tarinoiden sijaan kekkuloida ylihilpeitä homoja ja jopa Pata Kakkonen vaihtui etnisiä kasvisruokareseptejä esittelevään ohjelmaan. Tuntematon sentään pysyi itsenäisyysillan ohjemassa, mutta muuten valtion kanavat tuuttasivat ulos postmodernia hömppää tai sitten akateemisesti koulutettu väki puhui kummallisin käsittein sellaista kulttuurista, mistä tavallisen suomalaisen miehen oli vaikea löytää mitään kaunista. Jopa Mannerheimin patsaan viereen rakennettiin Kiasma, joka sai Mannerheinim patsaan näyttämään siltä, että se on rakennettu Kiasman viereen ja näin tavallisen suomalaisen miehen tuntemaan itsensä entistäkin tyhmemmäksi.


Viimeinen tikki oli maahanmuutto ja suvaitsevaisuus, joka toi tavallisen suomalaisen miehen työpaikalle senegalilaisen Omarin, joka nosti samaa palkaa ja jota kohdeltiin samalla tavoin kuin tavallista suomalaista miestä, vaikka Omarin esi-isillä ei ollut osaa tai arpaa Suomen valtion rakentamisessa ja ryssää vastaan käydyissä viheliäisissä sodissa.

Viikonloppuillan ryyppyreissun pilasi iranilainen bussikuski, joka ajoi toruen takapenkillä oksentavan tavallisen suomalaisen miehen dösästä pakkaseen, vaikka vasta oli jääkiekon maailmanmestaruuskin juhlittu, ja jopa etupenkillä istuvat papukaijan näköiset punkkarit mulkoilivat toruvasti kuskin sijaan hangessa kontillaan kiroavaa tavallista suomalaista miestä. Ennen vanhaan tavallinen suomalainen mies olisi mielestään voinut vedellä kaikkia näitä turpaan seurauksia sen paremmin pohtimatta, mutta nyt saisi vain etälamauttimesta.

Entäs naapurustoon muuttanut pakistanilainen Rahim, joka ajeli samanlaista volvoa kuin tavallinen suomalainen mies. Liika on liikaa. Ulkomaalaisista puhuttiin mediassa ja naistenlehdissä, heitä oli yleisten saunojen lauteilla ja rovaniemen markkinoilla. Aiottiinpa heistä leipoa jopa pelastusta alati tiukkenevaan kansantaloudelliseen tilanteeseen. Ei saatana, kaiken maailman ulkolaiset, muslimit ja mustat tulevat vielä pitämään meitä hengissä kun ikä ja terveys on viimein sulkenut maailmasta pois, vanhainkotiin, noutänkjuu.

Näin tavallinen suomalainen mies oli lopullisesti menettänyt sen erikoisasemansa, johon hänet oli 180-vuotta aikaisemmin kovalla melulla ja mekkalalla nostettu. Syyllisiä tähän alennustilaan olivat suomalaisen miehen mielestä feministit, arvoliberaalit, vasemmistolaiset, ulkomaalaiset, homot ja kaikki muut jotka olivat erilaisia — siis erilaisia verrattuna tavalliseen suomalaiseen mieheen — ja erityisesti he, jotka pitivät tätä erilaisuutta hyvänä asiana ja kehtasivat vielä puhua siitä ääneen. Raaka todellisuus kun on, että olemalla jotain muuta kuin tavallinen suomalainen mies pärjää paljon paremmin.

Näin oli tarinamme sankari lopullisesti nöyryytetty samaan tasavertaiseen asemaan kaikkien muiden ihmisten kanssa, kaikkien heidän joiden tavallisen suomalaisen miehen mielestä kuuluisi olla alempana — toisin sanoen, joiden alempiarvoisuuteen suomalaisen miehen myytti oli vuosikymmeniä perustunut. Suvaitsevaisuus oli tämän tappion suuri kirosana. Tavalliselle suomalaiselle miehelle se oli henkilökohtaisen häpeän synonyymi. Suvaitsevaisuuden takia tavallisesta suomalaisesta miehestä oli tullut tavallinen, aivan yhdenvertainen ihminen muiden joukossa, ja kehdattinpa häntä kohdella melkein samalla tavoin kuin ketä hyvänsä muuta rotuun, seksuaalisuuteen tai sukupuoleen katsomatta.

Mutta tarina ei pääty tähä, vaikka puolestani olisi hyvin voinutkin. 2000-luvulla nimittäin kuvaan astuivat tavallisten suomalaisten miesten viimeiset mohikaanit Timo Soinin, Tony Halmeen ja Jussi Halla-ahon johdattamina. Nämä kolme kovaäänistä, jotka saivat koottua ympärilleen kaupunkien ja maakuntien viimeiset tavalliset suomalaiset miehet (ja heidän miehisyytensä rinnalla sopeutuneet tavalliset suomalaiset vaimot ja tavallisten suomalaisten perheiden äänestysikäiset lapset) viimeiseen taistoon vanhan kansallishengen ainoan oikeutetun sankarin: tavallisen suomalaisen miehen puolustamiseksi. Siinä poliitikot, jotka osasivat puhua arvonsa menettäneen suomalaisen miehen kieltä ja oikeista asioista — eli suomalaisen miehen myyttisestä menneisyydestä ja siitä miten paljon omanarvontuntoa nostattavaa eriarvoisuutta siihen oli aikoinaan kuulunut.


Kannatusta vastaa he lupasivat vielä kerran nostaa tavallisen suomalaisen miehen kansakunnan kunniapaikalle; takaisin perheensä isäksi, vaimonsä mieheksi, lastensa kovakouraiseksi mutta oikeamieliseksi kasvattajaksi ja kansakunnan arkiseksi sankariksi — siis sellaiseksi moderniksi talonpojaksi, joka tekee mukisematta töitä palkaansa vastaan, uhrautuu tarvittaessa vallanpitäjien puolesta ja pitää umpimielisyydellään kurissa kaikkia edistyksellisiä voimia, jotka voisivat uhmata valtaelittiä ja edesauttaa kaikkinaista vapauden ja tasavertaisuuden kehitystä maailman laajuisesti.

Ikävähän sitä on ääneen sanoa, mutta pakko se on jonkun tehdä. Kansallismielinen populismi, rasismi, uusfasismilla flirttailu, nuivailu ja näistä seurannut syrjintä ja suru ovat vain tavallisen suomalaisen miehen tragedian onnetomia ilmentymiä. Sellaisen miehen, joka muutamassa vuosikymmenessä menetti vallan, joka ei sille oikeastaan koskaan kuulunut ja jotta sille ei olisi ikinä pitänyt edes luvata.

*

On viimein aika kelata taaksepäin ja katsoa 1830-luvun Saarijärveen, sinne Paavon pitäjään, jossa silloin asui kymmenisentuhatta asukasta, ja olihan siinä ennen Paavoakin asuttu, jo kymmenen tuhatta vuotta. Ihmisiä oli tullut ja mennyt, niin läheltä kuin kaukaa, etelästä ja pohjoisesta. Oli miehiä, naisia ja kaikkea sen väliltä, hinteliä ja rotevia, heikkoja ja vahvoja, pelkureita ja rohkeita, pitkiä ja lyhyitä, kauniita ja rumia, homoja ja heteroita, fiksuja ja tyhmiä, vieraanvaraisia ja erakkoluonteisia, yhtä kaikki jokainen toisestaan omansalaisia, ja kaikki ne elelivät jonkinlaisessa sovussa aina siihen saakka kunnes yllättäen tuppisuisesta, viinaan menevästä, jumalaa pelkäävästä ja hieman yksinkertaisesta Paavosta tehtiin kansallinen esikuva, joka alkoi nopeasti peittää elämän moninaisuutta alleen kuin kasvimaalle karannut vuohenputki.

Mutta vielä mennyttä aikaa tärkeämpää on huomata, että aika ja elämä — ne samat, jotka ovat aina virranneet myös Saarijärven ja saarijärveläisten läpi — ovat arvaamattomuudessaan ajaneet kauas ohi Paavosta, saarijärveläisyydestä, Sibeliuksesta ja suomalaisen miehen myytistä, vapauttaen kaikki ne erilaiset elämänmuodot ja moninaisuudet, jotka ovat vuosikymmeniä kamppailleet inhimillisestä olemassaolosta tavallisen suomalaisen miehen varjossa. Tasavertaisen aseman omaksuneet naiset, ei-niin-tavalliset-suomalaiset-miehet ja muut — joiden ilkeään alistamiseen tavallisen suomalaisen miehen myytti pitkälti on perustunut — eivät koskaan enää palaa takaisin vanhoihin asemiinsa: kotohellan äärelle, jätkäporukan kiusattavaksi tai joukkohautaan. Ja hyvä niin.

Pystyn hyvin kuvittelemaan, että prosessi jossa suomalaisen miehen arvo on laskenut tavallisen ihmisyyden tasolle on ollut raskas kulkea. Mutta kenties se on helpompi elää läpi jos pystyy näkemään miten tämä kehitys on vapauttanut monia muita pitkään sorretussa asemassa olleita. Siis jos sinne jonnekin sielun pohjalle on jäänyt hieman empatiaa, ikään kuin salaa.

Ehkä olisi jo korkea aika viedä viimein prosessi loppuun saakka ja lopettaa se iänikuinen vihanpito ja mekastus? Ehkä tavallinen suomalainen mies täytyisi päästää yksin saunaan pohtimaan, että kuka siellä myytin alla on kaikki nämä vuoden oikein piileskellyt. Laittaa mies lauteille katselemaan alastonta itseään ja vaikuttimiaan öljylampun valossa aivan omassa rauhassa ilman syyllistämistä ja häpeänpelkoa. Erilaisuutta siellä on, uskokaa pois. Tämä on varmasti vaikea myöntää, mutta eipä helppous ole koskaan ollut se, joka tavallisen suomalaisen miehen elämää olisi leimannut. Kenties siitä silti voisi tulla hivenen helpompaa? Ei se varmaan pahaa tekisi sekään. Ehkä tässä olisi paikka todistaa, että sillä kuuluisalla sisulla ihmisen kokoiset ihmiset saavat todella aikaiseksi suuria tekoja.

Olisiko on siis jo aika astua yksitotisen ylemmyyden unelmasta erilaisuuksien maailmaan, jossa ihmisiä ei pyritä hallitsemaan massaidentiteeteillä, vaan jokainen voi kehittyä sellaiseen suuntaan minkä luonnolleen parhaaksi kokee? Siis itse ja oikeasti, eikä kurituksen ja huutojen uhkaamana. Ehkä on viimein aika viedä kaikkinainen vapauskehitys askeleen eteenpäin ja kääntää tämä tasavertaisuuden vaatimus koskemaan myös vallanpitäjiä, pääomaa ja muita sortajia, jotka ovat vuosia röyhkeästi hyötyneet tavallisen suomalaisen miehen myytistä ja käärineet siitä suuriakin voittoja. Ehkä on aika vapauttaa kaikki tavallisuudet keskenään yhdenvertaisiksi, mutta omanlaisikseen, jakamaan, elämään ja kehittämään rikasta ja monenkirjavaa elämää ilman minkäänlaista sortoa ja syrjintää — pääsisivät kaikki helpommalla.

torstai 7. helmikuuta 2013

Valtavirtafasismia

Suunnittelin puhuvani Tampereella tammikuussa pidetyssä fasismin ja rasismin vastaisessa mielenosoituksessa valtavirtapolitiikan ja fasismin yhteydestä. Fasismikeskustelu kun usein jää vain ns. ääriryhmistä ja heidän edesottamuksistaan puhumiseksi tavoittamatta itse etiikkaa tai maaperää, joka fasismia ruokkii. Sanat jäivät räntäsateessa sanomatta, mutta nyt Jyväskylän puukotustapausta seuranneen keskustelun takia koen entistä suurempaa tarvetta palata aiheeseen. 

Fasistien tempaus Jyväskylässä aiheutti laajan vastalauseiden ryöpyn, joka oli – muutamaa valmiiksi arvattavaa mölisijää eli lähinnä perussuomalaisten sisulaissiipeä: Eerolaa ja Halla-ahoa lukuun ottamatta – luonteeltaan vahvasti tuomitseva. Poliitikot kaikista puolueista kunnostautuivat aina presidenttiä myöten heristämään sormea Kansallisen Vastarinnan muiluttajien touhuille. Julkinen mielipide siis yksiselitteisesti tuomitsi fasistit ja jopa siten, että väkivallan käyttö fasisteja vastaan hyväksyttiin. Tästä teki oivaltavan havainnon Antti Rautiainen blogissaan.
"Usein unohdetaan (tarkoituksenmukaisesti?), että myös virkahenkilöiden käyttämä väkivalta on väkivaltaa. Jos väkivalta kuitenkin ymmärretään johdonmukaisesti, on yhteiskunnassamme oikeastaan poliittinen konsensus siitä että kansallissosialisteja vastaan on käytettävä väkivaltaa - erimielisyyksiä on lähinnä siitä, kuuluuko tämä väkivallan käyttö yksinomaan virkavallalle, vai myös yksityishenkilöille"

Vaikka fasistit ottivatkin pahasti leukaansa – niin fyysisesti kuin imagollisestikin – on poliitikkojen lätinän myötä itse fasismi ja sen lähtökohdat jääneet pahasti huomiotta. Poliitikkojen huulilla fasismikeskustelu on kääntynyt syrjäytymiseen, sosiaalisiin ongelmiin ja väkivaltaan. Keskustelua on siis leimannut – aina vasemmistoa myöten – pakonomainen tarve diagnosoida fasistien touhut oireelliseksi häiriökäyttäytymiseksi ja siirtää ne tyystin ns. normaalin ja näin myös poliittisen sfäärin ulkopuolelle.

Tähän on selvä syy. Perinteiset poliittiset puolueet – ennen muuta Kokoomus, mutta myös Keskusta ja SDP – ovat pitäneet maaperää hedelmällisenä fasismille tekemällä vuosikausia syrjivää ja rasistista politiikkaa. Tämä on tapahtunut pienempien ja liberaalimmalta vaikuttavien puolueiden – Vasureiden ja Vihreiden – hiljaisella hyväksynnällä. Fasismin lähtökohdat ovat siis syvällä suomalaisessa politiikassa ketään säästämättä. Siksi todellinen fasismikeskustelu olisi varsin kiusallista kaikille puolueille.


Uusfasismin ideologinen aines: rasismi, vähemmistöihin ja toisinajattelijoihin kohdistuva syrjintä, eksklusiivisuus, kuuliaisuuteen perustuva hierarkkinen organisaatio, autoritaarinen kontrolli, epädemokraattisuus ja totalitarismi ovat kaikki perinteisten puolueiden ajamaa politiikkaa. Ennen persujakin on siis osattu.

Huomiota ei kannata kiinnittää ainoastaan satunnaisiin, avoimen fasistisiin tai rasistisiin kupliin – kuten vaikka kokoomusnuorten toistuviin eugeniikalta kuulostaviin lausuntoihin – tai jokaisesta puolueesta löytyvään änkyränationalistiin vaan ennen kaikkea reaalipoliittiseen päätöstentekoon, jolla rakenteellinen rasismi ja syrjintä on mahdollistettu. 

Tarkoitan siis lähinnä ulkomaalaislainsäädäntöä, vähemmistölainsäädäntöä, naisten asemaa, lasten asemaa, sosiaalilainsäädäntöä, kehitysvammaisten tai mielisairaiden kohtelua, poliisien oikeuksien jatkuvaa kasvattamista, valvontakameroita, hierarkkista päätöksentekojärjestelmää, eriarvoista tulonjakoa, poikkeuslainsäädäntöä sekä epäoikeudenmukaista juridista järjestelmää, jossa laiton maahanmuuttaja, kantasuomalainen ja suuryritys ovat kaikki lain silmissä eri arvoisia. Nämä edellä mainitut ovat suurten puolueiden aikaansaannoksia, jotka Vihreät ja Vasemmisto ovat vuoron perää siunanneet omassa opportunismissaan. Jopa koko kansallisvaltiorakenne perustuu jyrkkään normatiiviseen kahtiajakoon sisä- ja ulkopuolella olevien välillä. Ja Suomea ja suomalaisuutta jaksetaan loputtomasti hehkuttaa kaikissa puolueissa – lähinnä juuri nationalistiseen tapaan.


Talouskasvua hakkava sosiaalikapitalismi – jota Suomessa on pääsääntöisesti eletty 1960-luvusta saakka – tietysti sietää pluralismia hieman "ääriliikkeitä" paremmin. Valtavirtapolitiikan taustalla vaikuttavat kuitenkin pitkälle samat ihanteet ja vihollisuudet, jotka kiteytyvät fasistisiin ideologioihin. Jos yhteiskunta hyväksyy vaikkapa eriarvoisuuden eri seksuaalisuuksien välillä, rakentaa vankileirimäisiä kiinniottokeskuksia maahanmuuttajille tai pakkosterilisoi trassukupuoliset ihmiset, ei ole mikään ihme, että jokin ryhmä alkaa rummuttamaan kovaan ääneen tätä samaa logiikkaa omassa politiikassaan. Ja puukoniskuja sitten paheksutaan Niinistöstä lähtien. Kannattaisi ehkä katsoa peiliin. Vai onko niin, että fasisti saa olla vain tietyssä yhteiskunnallisessa valta-asemassa ja tiettyjen pelisääntöjen puitteissa – taitaapa olla.

Joku isänmaallinen varmasti haluaisi tässä kohtaa sanoa, että Suomi on oikeudenmukaisin ja demokraattisin ja läpäläpä maa. Kyllä, varmasti näin on, mutta se ei riitä. Asiat eivät ole hyvin. Eikä montaakaan näistä asioista ei ole ilmaiseksi saatu. Joko niistä on verisesti tapeltu(en nyt tarkoita Tali-Ihantalaa) ja uhmattu lakia ja järjestystä niiden saavuttamiseksi tai sitten näillä ylevillä myönnytyksillä on pelkästään ostettu kansansuosiota. Jos taustalla olisi vilpitön aatos, ihmisyys tai jalot periaatteet – ikään kuin sellaisia ylipäätään olisi olemassa – niin rakenteellista syrjintää tai rasismia ei enää olisi.


Perinteisiä puolueita pelottaa uusfasisteissa eniten se, että ne äkkipikaisella radikalismillaan paljastavat valtavirtapolitiikan suuret linjat. Pari puukoniskua on pientä siinä pelissä, jossa ihmisiä lähetetään kuolemaan tai ajetaan kurjuuteen syrjinnällä. Vihollisuuksia analysoimalla paljastuu yhteiskunnan todelliset kasvot ja vihollisia ovat he, joita tavalla tai toisella syrjitään.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Sarastus murroksessa


Verkkolehti Sarastuksen linja käy entistä sekavammaksi. Tuoreena osoituksena tästä on fasisti Kai Murroksen hurmoksellisen puheen julkaiseminen. Murroksen sanat ovat juuri sitä göbbelsmäistä kansankiihotusta ja sananhelinää, joka saa aatetoverit hihkumaan kuorossa eläköönvoittoa! luullen, että kyse on jostain suuresta & mahtavasta, tajuamatta kuitenkaan mitä provokaattori sanoo. Autetaan hieman ja riisutaan tekstistä sen rönsyilevä estetiikka ja katsotaan mitä tekstissä seisoo, vai seisooko ollenkaan.
"Jos ajattelemme ja käyttäydymme kuin uhrit, ihmiset näkevät meidät uhreina (...). Meidän tulisi jo tänään luottavaisesti kiinnittää katseemme tulevaisuuteen, maailmaan jonka olemme päättäneet rakentaa, niin että myönteisestä tulevaisuudennäystämme tulee itseään toteuttava ennustus.”

”Ihmiset tarvitsevat visioita, ihmiset seuraavat visioita, ihmiset jopa kuolevat visioiden puolesta. (...) Liikkeemme kannalta on elintärkeää, että mekin osaamme kertoa vaikuttavan tarinan.”

”Vain menestyksestään vakuuttuneet voivat saada muutkin vakuuttuneiksi ja innostaa heitä liittymään taisteluun. (...) Mikään ei synnytä menestystä paremmin kuin menestys!”

”Jos sanomamme on esteettisesti riittävän innostava, ihmiset hyväksyvät visiomme tulevaisuudesta ja alkavat haluta sitä enemmän kuin mitään muuta. ”

”Kansallisen vallankumouksen on oltava tyylin vallankumous. Uuden eurooppalaisen nationalismin on oltava provokatiivista, seksikästä, terävää ja avantgardistista.”

Murroksen resepti nykypäivän fasisteille perustuu eräänlaisiin ”mielen perustuslakeihin”, joilla uusi huominen tehdään todelliseksi. Näitä ovat mm. uskomusten laki: "kaikki mihin uskot tunteen voimalla, muuttuu todellisuudeksi"; odotusten laki: "mistä tahansa, mitä odotat varmasti, tulee itsensä toteuttava ennuste"; vastaavuuden laki: "olet sitä mitä näytät". Jos ihminen siis haluaa voittaa, niin hänen pitää vain näyttää ja käyttäytyä kuin voittaja. Lisäksi hänen on uskottava asiaansa vahvasti - ja usko muuttuu todellisuudeksi. Ajatus on voluntaristinen: mitä ikinä tahdotkin, se toteutuu.

Edellinen kategorisointi oli Heikki Mäki-Kulmalan kirjasta "Näin puhui Sarasvuo", joka käsittelee kriittisesti Jari Sarasvuon ja muiden business"valmentajien" tyhjää retoriikkaa.  Murroksen kauppakorkea pojilta omaksumat "mielen lait" johtavat juurensa amerikkalaisten menestysuskovaisten raamatuista, "jotka nojaavat vahvasti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Yhdysvaltalaiseen henkiparannusliikkeeseen, jonka keskeinen hahmo oli esim. Ralph Waldo Trine (1866-1958). Samaa perua on tieteiskirjailija Ron Hubbardin (1911-1986) perustama uususkonto skientologia", Mäki-Kulmalaa niin ikään lainaten.

Murroksen ja Sarasvuon jakamaa logiikkaa seuraillen voisi – Blaise Pascalia mukaillen – ajatella, että kunhan hoilaat maammelaulua, resitoit perustuslakia ja Kalevalaa nokiat jalassa citymarketin edessä sinusta tulee aito suomalainen.

Fasistien käsitys pedagogiikasta perustuu indoktrinaatioon eli metodiin, jossa tietoa siirretään opettajalta oppilaalle, mutta sitä ei koskaan arvioida kriittisesti saatika omaksuta. Kantin mielestä tämä johtaa ikuiseen älylliseen alaikäisyyteen. Tämä lienee tarkoituskin.


Mutta palataanpa fasistien Sarasvuohon.
”Meidän täytyy antaa vaikutelma, että nationalistit ovat (...) ajatushautomo, jossa nerokkaat mielet laativat suunnitelmia ja strategioita tulevaisuutta varten.”

”Jos tahdomme onnistua, meidän on nähtävä nationalismi tuotteena joka voidaan panna houkuttelevaan pakkaukseen, muuttaa kuumaksi brändiksi ja myydä massoille.”
Mitä tällä fasistibrändillä sitten halutaan saada aikaiseksi? Aito nationalistinen vallankumous? Miten sama banaali pinnallisuus, jota kapitalismi harjoittaa aivopestäkseen ihmisiä – ja mikä fasistien mielestä on pilannut kansallisen kulttuurin – voisi pelastaa nationalismin? Ei voikaan. Projektilla on ilmeinen tarkoitus epäonnistua, mutta siitä huolimatta yrittää manipuloda lauma kaheleita tappamaan ja kuolemaan Murroksen ja muiden kiihottajien mieliksi.
”(S)euraava eurooppalainen sukupolvi astuu esiin, täysin tietoisena siitä että elämän tarkoitus on tappaa vihollisia. Nämä nuoret (...) ymmärtävät että heidän on vuodatettava verta tai menetettävä identiteettinsä. (...) Nuorisostamme tulee kuolema, maailmojen tuhoaja, ja jos heidän kohtalonaan on tehdä äärimmäisiä rikoksia (...), meidän on pidettävä sitä heidän äärimmäisenä uhrauksenaan.”
Tämäpä urhoollista Murros! Vastaavaa suoraselkäisyyttä löytyy vain Vastarintaliikkeen aktivisteilta. 

Murroksen paatos on pelkurimaista yllyttämistä, jolla yritetään provosoida nuoret tekemään rötöksiä isojen poikein puolesta, mutta myös sisällöllisesti ristiriitainen. Kuten aikaisemmin kävi ilmi, Murros haluaa, että nationalistit eivät ole ja käyttäydy kuin uhrit, mutta tämän toteutuminen vaatii heiltä kuitenkin äärimmäisiä uhrauksia. Tämä tyhmyyden todistus panee mietittimään mitä nuoret ja kansa ylipäätään merkitsee Kai Murrokselle? Ei mitään. Ihmisellä ei ole muuta arvoa kuin olla persoonattomaksi aivopesty pelinappula suuruudenhullun eliitin sadistisessa nationalismileikissä. Ihminen on kauraa, joka nousee ja kaatuu käskystä, silloin kun Pomo niin haluaa. Eikä tämä riitä, täytyy olla vielä ylpeä ja kiitollinen. Tämä on kuin 1800-luvun tehtaanomistajan puhetta.
”Koska paneurooppalainen aikakausi tulee olemaan sivilisaatiomme uusi huippukohta, kaikki on suunniteltava uudelleen: miltä kotimme, julkiset rakennuksemme, kaupunkimme, siltamme, tehtaamme, taideteoksemme, vaatteemme ja yksinkertaiset arkiesineemme näyttävät. (…) Paneurooppalainen aikakausi on uusi renessanssi ja valistus, sitä tullaan pitämään uutena klassisena kautena Rooman valtakunnan jälkeen.”

Vallankumouksen tähden nuorten on ensin taisteltava ja kuoltava. Kun homma on hoidettu, väki täytyy valjastaa uuden valtakunnan rakentamiseen. Tämä ei tarkoita vain uusia työpaikkoja – kuten Keskusta asian ilmaisisi – vaan raadantaa työleireillä ja tehtaissa, jotta kodit, rakennukset, tehtaat, sillat, taideteokset, vaatteet ja arkiesineet syntyvät. Jonkunhan se kaikki kukoistus täytyy rakentaa ja ylläpitää. Koska nationalistisen paneurooppalaisuuden voisi kuvitella suhtautuvan nuivasti globalisaatioon, työvoiman täytyy tulla Euroopan sisältä. Tässä feodalismin ja teollistumisen alkuaikojen fuusiossa on taatusti aineksia uuteen tyylikääseen avantgardeen, jota Murros peräänkuuluttaa.

Kummallista, että Murrokselta ex-marxilaisena on unohtunut millaisella työjaolla Imperiumeja on kautta aikain rakennettu. Egypti, Rooma, Aleksanterin Kreikka jne. olivat nimenomaisesti eliitin hallitsemia orjayhteiskuntia, jossa loisto rakentamiseen uhrattiin uskomaton määrä ihmistyövoimaa. ”Mahtavuus”, joka pystytettiin sukupolvien riistolla, kurjuudella, sorrolla ja näännytyksellä ei liiemmin kostuttanut työläisiä, ei, vaikka pari tuhatta vuotta myöhemmin näille klassisille kausille annettiin paneurooppalaisten nationalistien varaukseton arvostus. Murroksen unelmassa herrarotu on lauma alistettuja orjia.
”Liikkeessämme on oltava kyse rakkaudesta, elämästä ja seksistä.”
Mitä näille systeemin orjille sitten luvataan? Vapauden tai  sijaan Murros tarjoaisi "aitoutta", "tyyliä" ja seksiä.


Oli miten oli, nuoret on siis tarkoitus huumataa ideologian murskattaviksi ylevillä mielikuvilla siitä, että kuoleminen ja kärsimys eliitin takia on hienoa ja ylevää. Tämä ei poikkea juuri siitä mitä kapitalismi on vuosikymmeniä tarjonnut: ruumiin, sielun ja elinvuosien uhrausta tyhjälle, mutta hienosti estetisoidulle unelmalle. Toden totta, mikä erottaa uuden eurooppalaisen nationalismin kapitalismista? Eroja toki löytyy, mutta löytyy myös nähtävästi valtavasti yhtäläisyyksiä. Tulen pohtimaan tätä enemmän tulevissa kirjoituksissani.
”Marxilaisuuden vahvuus oli siinä, että se lupasi ihmisille voittoa huolimatta siitä kuinka hankala kulloinenkin tilanne oli.”
Marxilaisuuden vahvuus ei ollut siinä, että se lupasi voittoa, kuten Murros väittää, vaan siinä, että se ensimmäisenä poliittisena liikkeenä lupasi työläisille valtaa sekä se lupasi kenkiä porvarit, kapitalistit ja sortajat maanrakoon. En totea tätä brändätäkseni neomaxismia vaan nostaakseni esiin vallankumouksellisen liikehdinnän idean, joka fasisteilta on unohtunut. Useimmat vallankumoukset – kansallissosialistista lukuun ottamatta – ovat pyrkineet tarjoamaan sorretulle väelle vapautta ja valtaa. Kaikista epäonnistumisista huolimatta tämä on ollut se syy miksi ihmiset ovat saatu nousemaan herroja vastaan. Murros ja fasisiti pyrkivät päinvastaiseen. He haluavat orjuuttaa ihmisen, hävittää subjektin ja synnyttää ylhäältä ohjatun aivottomien klanipäiden massan, jota eliitti manipuloi sarasvuolaisella retoriikalla kohti kuolemaa – omaa ja muiden.

Suunnatonta pelkurimaisuutta osoittaa se, että Murroksen paatoksessa rikoksiin usutetaan juuri nuoria. Jos Murros ja muu Sarastuksen porukka on niin kiimaisia verestä ja kuolemasta, he voisivat pitää sadistiset fantasiat omana tietonaan ja osoittaa aatteensa suuruutta ja voimaa uhraamalla hurmaisissa orgioissa itsensä.
”Nationalismia vaivaa tappiomielialan ja kyynisyyden rutto.”
Nationalismia vaivaa myös moni muu – eikä vähiten nämä Murrokset ja muut oman elämänsä sankarit.


***

Jk.: Huvittavaa tässä on, että googlen mainosmasiina oli osannut laittaa artikkelin loppuun erään partakonefirman mainoksen, jossa pälvikaljuinen David Crosbyn näköinen parturi ajaa skinin näköisen juntturan parran. Ehkä Sarastus on sittenkin vain fasisteille tarkoitettu partakonemainos?

***

Kaikki sisennetyt lainaukset ovat Kai Murroksen tekstistä "Asenne aseena".

torstai 29. marraskuuta 2012

Suomen vastarintaliikkeen maailmankatsomuksen pähkinänkuorista

SVL julkaisi nettisivuillaan katsauksen maailmankatsomukseensa. Arvatenkin aiheessa riittää suorimista ja niin ikään siitä voisi kirjoittaa kymmeniä toinen toistaan erinomaisempia tekstejä. Ehkä joku päivä näin teekin. Koska yritän pitää tekstit siedettävän pituisina, nostan tällä kertaa esiin vain joitain ajatuksia heidän rotukeskeisestä ihmiskuvasta.


Suomen vastarintaliike harmittelee, että monet ”kansallismieliset” liikkeet ovat hylänneet rotukeskeisen ajattelun. SVL:n mielestä tämä on epätieteellistä. He näkevät, että ihmislaji on jakautunut roduiksi, joilla on toisistaan eroavat ominaisuudet. ”Tämä heijastuu kulttuureissa, tieteellisessä kehityksessä ja yhteiskuntamalleissa, jotka ovat kaikki ratkaisevasti erilaisia aasialaisen, eurooppalaisen ja afrikkalaisen rodun vaikutuspiirissä.” 

SVL:n väittämän tieteellisyyteen ei voi ottaa kantaa ennen kuin he kertovat mihin tutkimuksiin viittaavat. Ylipäätään en suosittelisi natseille ”rotutieteellistä” lähestymistapaa ihmiskuvansa lähtökohdaksi. Sanon tämän siksi, että rotutiede ja sen merkityksen arviointi johtaa väistämättä erittäin monimutkaisten filosofisten kysymysten äärelle ja pahoin pelkään, ettei natseilla ole niihin mitään annettavaa – ei ainakaan toistaiseksi ole ollut. Samoin epäilen vahvasti natsien pyrkimyksiä tieteelliseen objektiivisuuteen – tämä on tosin oma ennakkoluuloni, mutta voimassa niin pitkään kunnes toisin todistetaan. 

Filosofiset hankaluudet alkavat havainnosta, että koska rodulliset tekijät eivät sinällään tuota tietynlaista yksilöä ja anna hänelle automaattisesti jotain tiettyä ihmiskuvaa, joudutaan rotukeskeinen ihmiskuva tietoisesti tekemään. Niinpä se minkä luullaan olevan rodullista onkin pohjimmiltaan kulttuurillista. Tämä natsien rotuteoriassa piilevä lähtökohtainen paradoksaalisuus antaa aihetta epäillä heidän ajattelun kestävyyttä myös jatkoa ajatellen. 


Koska mitään naturalistista biologista subjektia ei heillä selvästikään ole tarjota, joutuu rotukeskeinen ajattelu ottamaan lähtökohdaksi ihmisen, joka väitetyistä rodullisista lähtökohdista huolimatta näyttäisi pystyvän toistamaan mitä hyvänsä olemassa olevaa tieteellistä, kulttuurillista tai yhteiskunnallista mallia. Toisin sanoen, vaikka rodullisilla ominaisuuksilla olisi osuutta kulttuurien, tieteiden ja yhteiskuntien syntyyn, vaikuttaa siltä, että kulttuurilla, tieteillä ja yhteiskunnalla ei ole rodun näkökumasta merkitystä ihmiselle.

Antakaahan kun selitän selkeämmin: aasialainen pystyy täysin toistamaan eurooppalaista tai afrikkalaista kulttuuria, tiedettä ja yhteiskuntamallia jos on esimerkiksi lapsesta saakka kasvatettu siihen, sama pätee eurooppalaisiin ja afrikkalaisiin. Tämä havainto tarjoaa teoreettisen mahdollisuuden sille, että kulttuurien, tieteiden ja yhteiskuntien muodostumiseen voi yhtä lailla olla myös ei-rodullisia syitä, ja antaa hyvät syyt epäillä, että nämä syyt ovat olleet rotua keskeisemmässä roolissa kulttuurien kehityksessä. Todisteeksi riittänee, että tietyn rodun keskuudessa esiintyy – ja on kautta historian esiintynyt – toisistaan ratkaisevasti poikkeavia kulttuureja, tieteitä ja yhteiskuntamalleja. Mikä on siis rodun merkitys, jos se ei näyttäisi vaikuttavan käytännössä mihinkään? Tässä natseilla on vaikea pähkinä särjettävänä. Olisin kiinnostunut kuulemaan tästä lisää, jos natseilla olisi esittää analyysia aiheesta. 

Entä rotuopin normatiivisuus – eli jonkin rodun paremmuus tai huonous verrattuna toisiin? Mihin näyttöihin perustuen SVL toteaa ylpeänä, ”että valkoinen rotu on kautta historian kulkenut tieteellisen, kulttuurillisen ja ruumiillisen kehityksen kärkijoukossa”. Mitä on kehitys? Jos valkoinen rotu on ylivertainen, miksi natsien täytyy koko ajan todistella sen erinomaisuutta? Kuinka ruumiillisesti, kulttuurillisesti ja tieteellisesti ylivertainen rotu on onnistunut sössimään kaiken: pilaamaan luonnon, aiheuttamaan ilmastokriisin, lankeamaan kristinuskoon ja kapitalismiin, tunaroimaan toisen maailmansodan, levittämään suuruudestaan vain kaikkein surkeimmat ilmiöt – kulutuskulttuurin, postmodernin subjektin ja aivottoman viihteen – globaaleihin mittasuhteisiin? Miten älyssään ylivertainen valkoinen rotu on onnistunut höyrähtämään liberalismiin, humanismiin, marxismiin, opportunismiin, monikulttuurisuuteen ja kaikkiin muihin fasistien pelkäämiin paheisiin ja vaihtamaan viisautensa näihin juutalaisten harhaisiin oppeihin? Miksi valkoinen rotu häviää juoksukilpailuissa mustalle miehelle ja donkkaa huonommin? Miksi ylivertainen valkoinen rotu täytyy pelastaa jos se kerran on niin ylivertainen?

Niinpä, tämän pähkinän sisällä on ydin, jota voisi kutsua natsin virhepäätelmäksi. Natsifilosofi Martin Heidegger joutui häpeissään toppuuttelemaan tovereitaan heidän alkaessa vaahtoamaan arjalaisuuden ylivertaisuudesta. Älykkäänä ihmisenä Heidegger tajusi, että tällä he vain laulavat itseään syvemmälle suohon.

Retorisesti natsien ajattelu kompuroi juuri biologisen ja kulttuurillisen tason jatkuvassa sekoittamisessa – se mikä pitäisi perin pohjin analysoida juuri kulttuurillisesti töpätään löysällä rasistisella selityksellä. Toisaalta jos naturalismi otetaan lähtökohdaksi, silloin kaikki täytyy myös hyväksyä sellaisenaan eli luonnollisena – kapitalismi, sekoittuminen ja ympäristötuho mukaan lukien. Rotukeskeisyyden naturalismi vie pohjan oikeastaa koko natsien ideologiselta projektilta väittäen, että sosiaalinen todellisuus on pohjimmiltaan rodullisten tekijöiden tuotos, ei kulttuurillisten ja ideologisten kamppailujen. Eipä ihme, että natseilta ei löydy minkäänlaista kapitalismianalyysiä...


Natsi tietysti syyttää kaikesta juutalaisten salaliittoa ja epäpuhtaita vaikutteita. Mutta se ei riitä. Miten valkoinen rotu on voinutkaan haksahtaa juutalaisten ansaan? Eikö tämä ole merkki valkoisen rodun heikkoudesta? Eikö se osoita, että juutalainen on sittenkin nokkelampi? Entä toisten etnisten ryhmien ja kulttuurien leviäminen valkoisen rodun Eurooppaan? Eikö se osoita valkoisen rodun kulttuurin olevan heikko ja vaikutteille altis? Historiaa tutkimalla voidaan kuitenkin havaita, että eivät ne juutalaiset nyt ihan joka paikassa ole olleet häärimässä. Toisaalta ”puhtaat” suomalaiset eivät osoita minkäänlaista erinomaisuutta – ei  työssä ei viihteellä – vai onko minulta jäänyt jotain huomaamatta?

Voisiko sittenkin rotukeskeisen ajattelun hikinen suosio johtua siitä, ettei rodulla ole paskan vertaa väliä sosiaalisessa todellisuudessa? Voisiko olla, että ihmiset tekevät valintoja sen takia, minkä näkevät ja kokevat vastaavan heidän haluihin ja tarpeisiin tai että heitä kenties vaan huvittaa tehdä niin?

Jos rotuajattelussa on jostain syystä pakko roikkua, olisi älyllisesti rehellisempää myöntää, että rodun tärkeyteen uskotaan tai asioiden epäillään olevan niin tai näin, sen sijaan, että juusotahvanaiset alkavat laskettelemaan mitä sattuu totuuksina. Tämä tietysti horjuttaisi koko ideologian pohjaa, mutta olisi osoitus natsien peräänkuuluttamasta biologisesta kyvystä älykkyyteen. Mutta pelkkien uskomusten tai epäilyksien perusteella ei oikein voi puukottaa ulkomaalaisia, tehdä tuhopolttoja tai kaasuiskuja – joissa kiteytyy tyhjän natsi-ideologian todellinen olemus: selittämätön ahdistus ja viha.

Ja tätä voisi jatkaa loputtomiin.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Vihan ontologiaa

Rami Leskinen pohdiskelee vihaa fasistiseen verkkolehteen, Sarastukseen kirjoittamassaan artikkelissa Vihattu viha. Artikkeli on varsin kiinnostava, ei niinkään sen varsinaisen asian suhteen, vaan metatasolla. Leskinen – vihaava ihminen itse – käsittelee siinä aihetta viha ja näin avaa näkymiä mm. vähemmistöjä ja erilaisuutta vihaavan fasistin maailmaan. Keskityn seuraavassa vain Leskisen vihan ontologiaan, jonka hän esittelee artikkelin alkuosassa.


Leskinen – ikään kuin johdannoksi – valittaa, että poliittinen ilmapiiri on kehittymässä siihen suuntaan, ettei se pian enää suvaitse toisten ihmisten loukkaamista, varsinkaan virallisesti tunnustettuihin vähemmistöihin kuuluvien. Tämä on monomaaniselle fasistille aiheellinen huolenaihe.

Kitkerän avauksen jälkeen Leskinen valaa vihansa ontologisen perustan. Vallitsevista sosiaalipsykologian näkemyksistä poiketen hän näkee vihan vaistomaiseksi tunteeksi, joka on syntynyt evoluution myötä. Uskaliaasta näkökulmasta huolimatta väite ei pyri uudistamaan sosiaalipsykologian teoriaa, eikä Leskinen anna tähän edes aineksia. Sen sijaan hänen tarkoituksenaan on tarjota vihalle yksilöstä riippumaton, syyntakeeton, näin se nyt vaan on -selitys ja siirtää viha kulttuurin, kasvatuksen ja kaiken kognitiivisen ulkopuolelle. Väite tähtää sellaiselle teoreettiselle tasolle, jonne vasta-argumentaatio ei ulotu. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Leskinen olisi oikeassa. 

Leskisen darvinistinen näkökulma tekee myös radikaalin eron maltillisten rasistien yrityksiin perustella muukalaisvihaa näennäisen rationaalisilla tai sosiaalisilla syillä: rikollisuudella, työpaikkojen menettämisellä ja niin edelleen. Olen tässä Leskisen kanssa samaa mieltä, syyt eivät ole maahanmuuttajien sosiaalisessa käytöksessä, vaan rasistin vaistoissa. Mitään yleistä teoriaa ei Leskisen väitteistä kannata kuitenkaan lähteä rakentamaan. 


Mitä on viha? Inho, pelko tai aggressiivinen reagointi voi syntyä hyvin spontaanisti. Vaistoista poiketen, edellä mainittujen tunteiden inspiroima viha vaatii syntyäkseen kognitiivista työtä sekä aktiivista ylläpitämistä pysyäkseen kuumana. Vihassa on siis paljon vastaavuutta siihen usein rinnastetun rakkauden kanssa. Voisin jopa esittää, että vihaa ei voi pitää edes pelkkänä tunteena – kuten ei rakkauttakaan – vaan se on vahvasti kulttuurille vaikutteinen sosiaalinen ilmiö, ellei jopa sosiaalinen suhde. Tämä irtiotto kuitenkin vaatii vielä hieman kehittelyä, joten jätetään hyvällä tähän.

Joka tapauksessa, jos viha olisi vaisto, se muiden vaistojen tapaan laukeaisi vain tilanteissa, joissa kohtaaminen vihan kohteen kanssa tapahtuu tai (psyko-)fyysisen tarpeen sanelemana. Siitä ei olisi ideologian rakennusainekseksi saatikka siinä ei ryvettäisi aina nettifoorumeita myöten. Niin ikään – jos viha olisi vaisto, se ei hyväksyisi poikkeuksia tai minkäänlaista dynamiikkaa tyyliin: äkkiseltään vihaamani tyyppi osoittautuikin baarissa kelpo veikoksi ja viha hälveni, vaan vihasta pääsisi eroon vain vastaamalla vihan laukaiseman mekanismi tarpeisiin – mitä ne sitten ikinä olisivatkaan. 

Leskinen jakaa vihan kahteen ryhmään: hyvään vihaan ja pahaan vihaan. Hyvä viha palvelee yksilön ja yhteisön kannalta rationaalisina(mutta vastavalistuksellisia, kirj. huom.) pidettyjä päämääriä kuten eloonjäämistä ja hyvinvointia. Paha viha taas pyrkii estämään hyvää vihaa toimimasta yleisen hyvän eduksi. Tarkoittaakseen jotain, tällainen normatiivinen jako vaatisi hyvinvoinnin määrittelemistä – ja sitä kenen yksilön tai yhteisön hyvinvoinnista puhutaan? Tämän Leskinen jättää lukijan pohdittavaksi.

Leskinen jatkaa: ”(u)seimmiten se(viha) syntyy epäoikeudenmukaisuuden kokemisesta. Se on tunnereaktio sitä vastaan, joka uhkaa jotakin meille rakasta kuten lapsiamme, aviopuolisoamme, isänmaatamme ja arvojamme”. Mutta hetkinen – viha onkin siis tunne eikä vaisto, kuten aikaisemmin väitettiin. Ja avioliitto, isänmaa ja arvot ovat eittämättä kulttuurillisia rakenteita eikä veressä lilluneita biologisen selviytymiskamppailun hiukkasia. Epäoikeudenmukaisuuden kokeminen taas vaatii kohtuullisen määrän tietoa sosiaalisesta todellisuudesta. Ei, viha ei olekaan vaisto vaan järkeilyyn ja kulttuuriin perustuva rakenne – kuten aikaisemmin esitin. Olemme siis Leskisen kanssa samoilla linjoilla.

Vaikka Leskiseltä on turha odottaa mitään analyyttistä annettavaa vihan filosofiaan, ei ole epäilystäkään, etteikö hänen kokemukset vihasta olisi juuri sen kaltaisia millaisiksi hän itse ne kuvaa. Järjen ja tunteiden välissä huojuvalle Leskiselle viha on epäilemättä kuin Jumalan ihmiseen asettama kirous – jotain, joka menee oman subjektiuden yläpuolelle ja kontrolloi vaiston tavoin sen sijaan, että ihminen itse olisi vihansa valtias. Uskomalla tähän Leskinen yrittää perustella ja oikeuttaa omat sekä omiaan vastaavat näkemyksensä sekä niistä poikivat mahdolliset tekot.
"Vaikka Suomessa ei ole viharikoslainsäädännön nimellä kulkevaa lakikokoelmaa, rikoslakiimme on kirjattu pykäliä, joiden rikkomisesta voidaan tuomita vastaavin perustein. Niillä varmistetaan, että viha rikoksen osittaisena motiivina on peruste rangaistuksen koventamiselle. (...) Periaatteessa kyse ei ole muusta kuin erään tunteen kriminalisoinnista tietyssä viitekehyksessä. Tässä mielessä se muistuttaa keskiaikaista inkvisitiota, koska siinäkin ihminen tuomittiin vääränä pidetyn tunteen eikä teon mukaan."


Tunteiden hallinta on vaikeaa – joillekin murrosikäisille. Leskinen on kuitenkin jo iso poika, aikuinen mies. Mistä on siis kyse? 

Koko Sarastus-julkaisulla tuntuisi olevan suurempi tarve luoda konservatiivis-traditionalistista liikehdintää kuin varsinaista sisältöä ontolle aatteelle ja tämä on hyvin läpinäkyvää. Liikkeen degeneroitumista enteilevä strategia ennustaa siis vain lisää kilareita kaduille. Koska näennäisälykkäitä fasistisia tekstejä tuottaa selvästi sivistyneet ja ajattelukykyiset ihmiset, herää kysymys: miksi he haluavat johtaa itseään yksinkertaisempia halpaan? Epäilen taustalla olevan itsekkäät tarkoitusperät. Jokaiseen leskisten ja hännikäisten lukijaan tulisi herätä vastaavat epäilykset.
 
Mutta miksi jaksan nussia pilkkua Leskisen suhteen? Siksi, että älykköä esittävän Leskisen osoittaminen hölmöläiseksi tarkoittaa sitä, että ne jotka hänen lätinöitään vielä uskovat, saavat syyttää siitä vain itseään. Ja toiseksi siksi, että mikään biologiset, yleispsykologiset, naturalistiset tai edes filosofiset syyt eivät onnistuneesti selitä fasismia tai ksenofobiaa, saatika oikeuta sitä.
*

lauantai 10. marraskuuta 2012

Fasistien ideologit, osa 2

Fasistiälykköjen haaveena on tuottaa kokonaisvaltainen uusfasistinen ideologia, jonka piiriin nykyisellään hajanainen konservatiivinen äärioikeisto saataisiin yhdistettyä. Tämä luonnollisesti takaisi entistä suosiollisemman ympäristön myös radikaaliryhmille.

Oikeistointelligentsian natseihin ja muihin partikularisteihin kohdistama ylenkatse viestii sisäisestä valtakamppailusta ja heidän pyrkimyksistä pönkittää asemiaan aatteellisessa miljöössä.


Tässä muutama hyvä syy ajatteleville antifasistiseille aktivoitua. Alla olevat lainaukset ovat Timo Hännikäisen blogista:
Konservatismi tarvitsee aatteellisuutta. Maahanmuuttokritiikki ei ole aate. Niin hyvä ja tärkeä kuin maahanmuuttokriittisten asia onkin, he ovat sekalainen seurakunta, johon kuuluu sellaisiakin, joiden mielestä moderni ja maallistunut länsi on ihannetila, jota ainoastaan islamilainen fundamentalismi uhkaa.(...) Nykymuotoinen maahanmuutto on yksittäinen käytännön ongelma, eikä konservatismi ole yhden asian liike.

(K)onservatiivinen vallankumous on ennen kaikkea kulttuurivallankumous. On typerää ylimielisyyttä kuvitella, ettei ideologeja ja keulakuvia tarvita. Yhteiskunnallisia muutoksia on turha toivoa, ellei abstraktimpaa muutosta arvoissa ja asenteissa tapahdu ensin. Tällaisessa muutoksessa on älymystöllä keskeinen rooli.

Ennen kaikkea tarvitaan aktiivisempaa ja aggressiivisempaa asennetta.(...) Ei pidä pelätä sitä, että leimataan fasistiksi, taantumukselliseksi tai impivaaralaiseksi, vaan kamppailla ylpeästi oikeaksi tietämänsä asian puolesta. Traditionalismi on taisteleva oppi.
Tällä reseptillä Hännikäinen on luomassa postmodernia traditionalistista vallankumousta.

perjantai 9. marraskuuta 2012

Fasistien ideologit, osa 1

Suomalaisen fasismin taustalla vaikuttavat kansainväliset vaikutteet, eikä mikään ihme, sillä kansallissosialismin, äärikansallisuuden ja kiihkomielisen patriotismin juuret ovat Manner-Euroopassa ja Britteinsaarilla. Aatteessa ei ole siis mitään kovin "suomalaista".

Tästä huolimatta Suomessa vaikuttaa aktiivinen joukko ajattelijoita, joiden kirjoitukset pyrkivät rakentamaan ideologista pohjaa postmodernille pohjoiselle nykyfasismille. Sääntönä näyttäisi olevan tietty hajurako ilmifasistisiin ryhmiin ja eräänlainen retorinen usva, jolla pyritään estämään suora näköyhteys ääriajatteluun. 


Hyvä esimerkki on fasistisen Sarastus verkkolehden toimituskuntaan kuuluva esseisti Timo Hännikäinen, jonka radikaali traditionalismi ja sympatiat fasismia ja kansallissosialismia kohtaan tulevat usein ilmi hänen – varsinaisten omien ajatusten sijaan – kirjoituksissaan ihannoimien ajattelijoiden kautta. Tosin ei siitä ole kauaakaan kun Hännikäinen intoutui facebookissa julistamaa juutalaisten ja kommunistien tulevaa joukkomurhaa.

Vaikka välillä lipsuukin, pyrkii Hännikäinen parhaansa mukaan pysymään ladulla tehdessään pesäeroa hitleristeihin tai uusnatseihin, joiden ideologioista hänen itse maalamat suuret linjat eivät kuitenkaan merkittävästi eroa. Hännikäinen on älykkö ja ylimielinen elitisti ja haluaa pysyäkin sellaisena. Natsit ovat hänelle yhden asian juntteja, epäilemättä hyödyllisiä omassa väkivaltaisessa kaheliudessaan, mutta epä-älyllisinä vaaraksi aatteen uskottavuudelle. Kaikkiaan Hännikäinen on niin erikoinen tapaus, että aion palata häneen myöhemmin uudelleen.

Vaikka katunatseihin ja muihin kiivailijoihin halutaan tehdä eroa, on fasisti-ideologien ajattelun taustalla selkeä pyrkimys kasvattaa kahtiajakoa tietyn rotuun, kansaan, perinteeseen perustuvan idealistisen puhtauden ja sen uhkana nähtyjen ilmiöiden – liberalismin, kapitalismin, vasemmistolaisuuden, maahanmuuton, modernin, postmodernin, jne. – välille. Omaa ajatteluaan he kutsuvat traditionalismiksi, kulttuurikonservatismiksi, kansallismielisyydeksi, antimodernismiksi, patrioottisuudeksi, kuka miksi milloinkin.


Kotimaisissa fasistiälyköissä on salonkikelpoisuuden lisäksi myös jotain kummallista. Ensiksikin osaa heistä yhdistää tietty narsismi ja halu olla valtakunnan se vinksahtanut ja vasemmiston parjaama väärinymmärretty älykkö, toiseksi he ovat joko katolisia tai mystikkoja.

Koska fasismi on itsetarkoituksellisen valistusvastainen, täytyy sen asettaa perustansa johonkin epärationaaliseen. Tästä syystä fasistiälykköjen ajattelua värittää silmiinpistävän kiihkomielinen metafyysisyys, jonka ilmeinen tarkoitus on täyttää itse ajattelussa olevat aukot.

Metafyysisyys voi olla harkittua ja hyvin perusteltua – kuten vaikkapa Immanuel Kantin kohdalla –  tai sitten se johtuu ajattelun heikkoudesta. Kotimaisten fasistiälykköjen kyse on jälkimmäistä. Heidän filosofiansa tuntuu viime kädessä kiteytyvän halla-aholaiseen imperatiiviin: kyse on asioista, joita ei voi eikä pidäkään perustella sen kummemmin. Eikä siinä mitään, näinhän asioiden laita tuntuisi usein olevan. Ristiriitaista kuitenkin on, että tätä relativistisempaa ajatusta on vaikea löytää aatteesta jonka tarkoitus on olla mitä suuremmissa määrin ei-relativistinen. Itse asiassa kulttuurikonservatiivit nimeävät relativismin yhdeksi aikakautemme suurimmista synneistä.

Mutta metafyysisyydellä voi olla muutakin annettavaa fasismille. Fasismin henkilökultti on perinteisesti perustunut johtajan yli-inhimilliseltä vaikuttavaan omituisuuteen, jolla on niin ikään paikkailtu aatteen heikkouksia. Tietyllä sekopäisyydellä on ollut voimantuntoa lietsova vaikutus – huumepäisessä ja kimeä-äänisessä, totaalista sotaa julistavassa räyhääjässä täytyy olla jotain suurta.

Hännikäinen liikkuu samoilla linjoilla. Hänen ajattelun fetisistinen ydin on todellisen olemassaolon tai aitouden aave, joka tulee väkevimmillään ilmi kuoleman ja taistelun hurjuudessa, hylätyn vihassa maailmaa vastaan, soturiudessa tai uhrautumisessa kansan, kulttuurin ja perheen puolesta. Tästä irtoavat kiksit ovat romanttista vavisuttavaa ylevyyttä. 


Sarastukseen niin ikään kirjoittava Rami Leskinen on astunut askeleen pidemmälle. Hänelle esoteerisuus ja New Age hindulaisuus ovat mananneet esiin nelikätisen mustan jumalan, joka ajaa Leskistä takaa koko sivilisaation tuho muassaan.

Valistuksen korvaaminen sarastuksella on sinänsä kiinnostavaa, mutta ei selitä kykenemättömyyttä kokea apokalyptista ylevää ilman fasismia. Tämä viittaa johonkin muuhun.