Rami Leskinen pohdiskelee vihaa fasistiseen verkkolehteen, Sarastukseen
kirjoittamassaan artikkelissa Vihattu viha. Artikkeli on varsin
kiinnostava, ei niinkään sen varsinaisen asian suhteen, vaan
metatasolla. Leskinen – vihaava ihminen itse – käsittelee siinä
aihetta viha ja näin avaa näkymiä mm. vähemmistöjä ja
erilaisuutta vihaavan fasistin maailmaan. Keskityn seuraavassa vain
Leskisen vihan ontologiaan, jonka hän esittelee artikkelin
alkuosassa.
Leskinen – ikään kuin johdannoksi – valittaa, että
poliittinen ilmapiiri on kehittymässä siihen suuntaan, ettei se
pian enää suvaitse toisten ihmisten loukkaamista, varsinkaan
virallisesti tunnustettuihin vähemmistöihin kuuluvien. Tämä on
monomaaniselle fasistille aiheellinen huolenaihe.
Kitkerän avauksen jälkeen Leskinen valaa vihansa ontologisen
perustan. Vallitsevista sosiaalipsykologian näkemyksistä poiketen
hän näkee vihan vaistomaiseksi tunteeksi, joka on syntynyt
evoluution myötä. Uskaliaasta näkökulmasta huolimatta väite ei
pyri uudistamaan sosiaalipsykologian teoriaa, eikä Leskinen anna
tähän edes aineksia. Sen sijaan hänen tarkoituksenaan on tarjota
vihalle yksilöstä riippumaton, syyntakeeton, näin se nyt vaan
on -selitys ja siirtää viha kulttuurin, kasvatuksen ja
kaiken kognitiivisen ulkopuolelle. Väite tähtää sellaiselle teoreettiselle tasolle, jonne
vasta-argumentaatio ei ulotu. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että
Leskinen olisi oikeassa.
Leskisen darvinistinen näkökulma tekee myös radikaalin eron maltillisten
rasistien yrityksiin perustella muukalaisvihaa näennäisen
rationaalisilla tai sosiaalisilla syillä: rikollisuudella,
työpaikkojen menettämisellä ja niin edelleen. Olen tässä Leskisen kanssa samaa mieltä, syyt eivät ole
maahanmuuttajien sosiaalisessa käytöksessä, vaan rasistin
vaistoissa. Mitään yleistä teoriaa ei Leskisen väitteistä
kannata kuitenkaan lähteä rakentamaan.
Mitä on viha? Inho, pelko tai aggressiivinen reagointi voi syntyä
hyvin spontaanisti. Vaistoista poiketen, edellä mainittujen
tunteiden inspiroima viha vaatii syntyäkseen kognitiivista työtä
sekä aktiivista ylläpitämistä pysyäkseen kuumana. Vihassa on siis paljon
vastaavuutta siihen usein rinnastetun rakkauden kanssa. Voisin jopa
esittää, että vihaa ei voi pitää edes pelkkänä tunteena –
kuten ei rakkauttakaan – vaan se on vahvasti kulttuurille vaikutteinen sosiaalinen ilmiö,
ellei jopa sosiaalinen suhde. Tämä irtiotto kuitenkin vaatii vielä
hieman kehittelyä, joten jätetään hyvällä tähän.
Joka tapauksessa, jos viha olisi vaisto, se muiden vaistojen
tapaan laukeaisi vain tilanteissa, joissa kohtaaminen vihan kohteen
kanssa tapahtuu tai (psyko-)fyysisen tarpeen sanelemana. Siitä ei olisi ideologian rakennusainekseksi
saatikka siinä ei ryvettäisi aina nettifoorumeita myöten. Niin
ikään – jos viha olisi vaisto, se ei hyväksyisi poikkeuksia tai
minkäänlaista dynamiikkaa tyyliin: äkkiseltään vihaamani tyyppi
osoittautuikin baarissa kelpo veikoksi ja viha hälveni, vaan vihasta
pääsisi eroon vain vastaamalla vihan laukaiseman mekanismi
tarpeisiin – mitä ne sitten ikinä olisivatkaan.
Leskinen jakaa vihan kahteen ryhmään: hyvään vihaan ja pahaan
vihaan. Hyvä viha palvelee yksilön ja yhteisön kannalta
rationaalisina(mutta vastavalistuksellisia, kirj. huom.) pidettyjä päämääriä kuten eloonjäämistä ja
hyvinvointia. Paha viha taas pyrkii estämään hyvää vihaa
toimimasta yleisen hyvän eduksi. Tarkoittaakseen jotain, tällainen
normatiivinen jako vaatisi hyvinvoinnin määrittelemistä – ja
sitä kenen yksilön tai yhteisön hyvinvoinnista puhutaan? Tämän Leskinen jättää lukijan pohdittavaksi.
Leskinen jatkaa: ”(u)seimmiten se(viha) syntyy
epäoikeudenmukaisuuden kokemisesta. Se on tunnereaktio sitä
vastaan, joka uhkaa jotakin meille rakasta kuten lapsiamme,
aviopuolisoamme, isänmaatamme ja arvojamme”. Mutta hetkinen –
viha onkin siis tunne eikä vaisto, kuten aikaisemmin väitettiin.
Ja avioliitto, isänmaa ja arvot ovat eittämättä kulttuurillisia
rakenteita eikä veressä lilluneita biologisen selviytymiskamppailun
hiukkasia. Epäoikeudenmukaisuuden kokeminen taas vaatii kohtuullisen
määrän tietoa sosiaalisesta todellisuudesta. Ei, viha ei olekaan
vaisto vaan järkeilyyn ja kulttuuriin perustuva rakenne – kuten aikaisemmin esitin. Olemme siis Leskisen kanssa samoilla linjoilla.
Vaikka Leskiseltä on turha odottaa mitään analyyttistä
annettavaa vihan filosofiaan, ei ole epäilystäkään, etteikö hänen
kokemukset vihasta olisi juuri sen kaltaisia millaisiksi hän itse ne
kuvaa. Järjen ja tunteiden välissä huojuvalle
Leskiselle viha on epäilemättä kuin Jumalan ihmiseen asettama
kirous – jotain, joka menee oman subjektiuden yläpuolelle ja
kontrolloi vaiston tavoin sen sijaan, että ihminen itse olisi vihansa
valtias. Uskomalla tähän Leskinen yrittää perustella ja oikeuttaa omat sekä omiaan vastaavat näkemyksensä sekä niistä poikivat mahdolliset tekot.
"Vaikka Suomessa ei ole viharikoslainsäädännön nimellä kulkevaa lakikokoelmaa, rikoslakiimme on kirjattu pykäliä, joiden rikkomisesta voidaan tuomita vastaavin perustein. Niillä varmistetaan, että viha rikoksen osittaisena motiivina on peruste rangaistuksen koventamiselle. (...) Periaatteessa kyse ei ole muusta kuin erään tunteen kriminalisoinnista tietyssä viitekehyksessä. Tässä mielessä se muistuttaa keskiaikaista inkvisitiota, koska siinäkin ihminen tuomittiin vääränä pidetyn tunteen eikä teon mukaan."
Tunteiden hallinta on vaikeaa – joillekin murrosikäisille. Leskinen on kuitenkin jo iso poika, aikuinen mies. Mistä on siis kyse?
Koko Sarastus-julkaisulla tuntuisi olevan suurempi tarve
luoda konservatiivis-traditionalistista liikehdintää kuin varsinaista sisältöä
ontolle aatteelle ja tämä on hyvin läpinäkyvää. Liikkeen degeneroitumista enteilevä
strategia ennustaa siis vain lisää kilareita kaduille. Koska näennäisälykkäitä fasistisia tekstejä tuottaa selvästi sivistyneet ja ajattelukykyiset ihmiset, herää kysymys: miksi he haluavat johtaa itseään yksinkertaisempia halpaan? Epäilen taustalla olevan itsekkäät tarkoitusperät. Jokaiseen leskisten ja hännikäisten lukijaan tulisi herätä vastaavat epäilykset.
Mutta miksi jaksan nussia pilkkua Leskisen suhteen? Siksi, että älykköä
esittävän Leskisen osoittaminen hölmöläiseksi tarkoittaa sitä, että
ne jotka hänen lätinöitään vielä uskovat, saavat syyttää siitä
vain itseään. Ja toiseksi siksi, että mikään biologiset,
yleispsykologiset, naturalistiset tai edes filosofiset syyt eivät onnistuneesti selitä fasismia tai ksenofobiaa, saatika oikeuta sitä.
*
Itseoppineelle antifasistille tiedoksi: muukalaispelkoa tarkoittava sivistyssana on ksenofobia, ei zenofobia.
VastaaPoistaTaktiikkasi näyttää olevan se, että arvioit lähteettömiä esseistisiä mielipidekirjoituksia niin kuin ne olisivat akateemisia artikkeleita. Sellaisista teksteistä tietysti löytää helposti ristiriitaisuuksia, koska niiden puitteissa ei voi sanoa kaikkea. Mutta esim. Sarastuksessa ilmestyneisiin Jukka Aakulan kirjoituksia sinulla tuskin riittää rahkeita repostella, koska et todennäköisesti hallitse edes luonnontieteellisen lähestymistavan alkeita.
Oliko tämän paljastuksen tarkoitus vihjata, että Jukka Aakula on myös fasisti?
PoistaLeskinen ei tietenkään pyri eikä pysty sanomaan kaikkea, mutta eiköhän hänen ajattelunsa laatu sekä sen välittämä viesti ole siitä huolimatta aika selvä.
Hei!
PoistaLöysin tämän blogin sattumalta kun etsin tietoa Äärioikeisto Suomessa kirjasta. Sattumaa kai sekin, että blogi on avattu kirjan julkaisun aikoihin?
Konservatiivina en ole minkään sorttinen fasisti, vaikka totalitaristeista fasistit näyttävät minusta sympaattisemmilta ja rehellisemmiltä kuin sosialistit ja kommunistit. Jopa maltilliset yleisvasemmistolaiset tuppaavat syyttää ihmisiä fasisteiksi vain siksi, että sattuvat olemaan asioista eri mieltä.Sama näkyy tässäkin blogissa, vaikka kirjoittaja Militant of Gayness tuskin lienee maltillinen, vaan todennäköisesti edelleen yliopistossa roikkuva anarkisti. Jos itse kävisin sotaa fasismia vastaan, uskaltaisin tehdä sen ainakin omalla nimelläni, kun kerran fasititkin uskaltavat paljastaa identiteettinsä.
Älyllinen epärehellisyys näkyy muutenkin, enkä etenkin tässä postauksessa. Leskisen provosoivasta tekstistä voidaan olla montaa mieltä, mutta kriitikon vain muutamaan mieluisaan kohtaan ripustatuminen ei anna hyvää kuvaa kirjoittajan aikeista. Esimerkiksi John Locken suvaitsevaisuus-käsite oli minulle täysin uutta. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla, miten anarkisti kommentoisi sitä. Leskiselle taas suosittelisin maltillisempaa otetta niin viestikin voisi mennä paremmin perille.
En tehnyt ehkä itseäni tarpeeksi selväksi postauksen alussa. Mielenkiintoni heräsi Leskisen artikkeliin lähinnä vihan ontologian osalta. Muutenhan teksti on mitä on, eikä minua sen älyttömyyden pohtiminen erityisesti kiinnosta. Mutta kun kerran kysyit, niin katsotaanpa mitä Rami sanoo.
PoistaMitä Lockeen tulee, Leskisen tiivistelmä Locken suvaitsevaisuuskäsitteestä on varmaankin jokseenkin Locken ajattelua mukaileva. Tosin Leskisen tapauksessa tätä sopii epäillä.
Mtä itse Leskisen välittämään Locken väittämään tulee, niin minusta se kuitenkin sortuu liian yksinkertaistavaan päätelmään jos tarkoituksena on käsittää tällä kolmikulmaisella suvaitsevaisuudella kaikki ihmisten väliset suhteet. Samoin yksinkertaistavalta kuulostaa päätelmä, että Britteinsaarten uskonkiistat olisivat ratkenneet juuri sen takia, että ihmiset nyt vaan alkoivat suvaita toisiaan utilitaristisista systä, eikä taustalla olisi ollut muita poliittisia tai sosiaalisia syitä. Tämä kuvaa paremminkin Locken yhteiskunta-ajattelua kuin historian kulkua. Mutta koska en ole Locken tekstiä lukenut, en tiedä voiko päätelmästä syyttää Lockea vai Leskistä, joten jätän tämän tähän.
Kaikkiaan suvaitsevaisuus on hyvin kyseenalainen käsite. Se, että ihmiset elävät sovussa ei johdu suvaitsevaisuudesta vaan kyseessä on epäilemättä paljon laajempi sosipoliittinen tilanne. Itse sana - suvaitsevaisuus - on ennemminkin adjektiivi, jota yritetään käyttää kuten verbiä. Tosin sanoen, suvaitsevaisuus on ulkokohtainen termi, joka kuuluu sellaisen suuhun, joka tarkkailee sosiaalista todellisuutta ja yrittää jotenkin kuvailla näkemäänsä, tyyliin: ”ihmiset näyttäisivät suvaitsevan toisiaan”. Se mitä sosiaalisella tasolla tapahtuu on kuitenkin liian monimutkaista tullakseen yleistetyksi suvaitsevaisuudeksi.
Mutta takaisin Leskiseen. Kun Locken jälkeen mies lähtee jatkamaan, alkaa mopo taas keulia. Ensinnäkin, miten niin länsimaissa on pitkään noudatettu Locken suvaitsevaisuuskäsitystä? Lockehan vain analysoi käsitettä suvaitsevaisuus. Noudatettu, miten? Ehkä vika on sivistymättömyydessäni, mutta en ole missään törmännyt yhteenkään selkeästi lockelaisen suvaitsevaisuuskäsityksen käytännönsovellutukseen. Tämä ei tarkoita etteikö Locken ajattelu olisi ylipäätään vaikuttanut jälkivalistuksen filosofiaan.
Toiseksi, Leskinen on ymmärtänyt UNESCON määritelmää suvaitsevaisuudesta ihan miten sattuu. Tai siis, hän haluaa nähdä siinä jotain, mitä siinä ei ole. Siksi Rami lainaa neljäkappaleisesta määritelmästä melkein kaksi lausetta, jotka eivät kerro määritelmän sisällöstä oikeastaan mitään.
Mutta lainataanpa tähän lisää:
”Ihmisoikeuksien kunnioittamisen periaatteen mukaisesti suvaitsevaisuuden osoittaminen ei merkitse yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden sietämistä eikä omasta vakaumuksesta luopumista eikä sen heikentämistä. Se merkitsee, että ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen, että toiset pitävät kiinni omastaan. Se merkitsee sen tosiasian hyväksymistä, että ihmisillä, jotka ovat luonnostaan erilaisia ulkomuotonsa, asemansa, puhetapansa, käyttäytymismuotojensa ja arvojensa puolesta, on oikeus elää rauhassa ja olla sellaisia kuin ovat.”
Tämä riittää Leskisen väkisin vääntämän joko-tai argumentin kumoamiseksi.