Fasistien ideologit, osa 1

Suomalaisen fasismin taustalla vaikuttavat kansainväliset vaikutteet, eikä mikään ihme, sillä kansallissosialismin, äärikansallisuuden ja kiihkomielisen patriotismin juuret ovat Manner-Euroopassa ja Britteinsaarilla. Aatteessa ei ole siis mitään kovin "suomalaista".

Tästä huolimatta Suomessa vaikuttaa aktiivinen joukko ajattelijoita, joiden kirjoitukset pyrkivät rakentamaan ideologista pohjaa postmodernille pohjoiselle nykyfasismille. Sääntönä näyttäisi olevan tietty hajurako ilmifasistisiin ryhmiin ja eräänlainen retorinen usva, jolla pyritään estämään suora näköyhteys ääriajatteluun. 

Hyvä esimerkki on fasistisen Sarastus verkkolehden toimituskuntaan kuuluva esseisti Timo Hännikäinen, jonka radikaali traditionalismi ja sympatiat fasismia ja kansallissosialismia kohtaan tulevat usein ilmi hänen – varsinaisten omien ajatusten sijaan – kirjoituksissaan ihannoimien ajattelijoiden kautta. Tosin ei siitä ole kauaakaan kun Hännikäinen intoutui facebookissa julistamaa juutalaisten ja kommunistien tulevaa joukkomurhaa.

Vaikka välillä lipsuukin, pyrkii Hännikäinen parhaansa mukaan pysymään ladulla tehdessään pesäeroa hitleristeihin tai uusnatseihin, joiden ideologioista hänen itse maalamat suuret linjat eivät kuitenkaan merkittävästi eroa. Hännikäinen on älykkö ja ylimielinen elitisti ja haluaa pysyäkin sellaisena. Natsit ovat hänelle yhden asian juntteja, epäilemättä hyödyllisiä omassa väkivaltaisessa kaheliudessaan, mutta epä-älyllisinä vaaraksi aatteen uskottavuudelle. Kaikkiaan Hännikäinen on niin erikoinen tapaus, että aion palata häneen myöhemmin uudelleen.

Vaikka katunatseihin ja muihin kiivailijoihin halutaan tehdä eroa, on fasisti-ideologien ajattelun taustalla selkeä pyrkimys kasvattaa kahtiajakoa tietyn rotuun, kansaan, perinteeseen perustuvan idealistisen puhtauden ja sen uhkana nähtyjen ilmiöiden – liberalismin, kapitalismin, vasemmistolaisuuden, maahanmuuton, modernin, postmodernin, jne. – välille. Omaa ajatteluaan he kutsuvat traditionalismiksi, kulttuurikonservatismiksi, kansallismielisyydeksi, antimodernismiksi, patrioottisuudeksi, kuka miksi milloinkin.

Kotimaisissa fasistiälyköissä on salonkikelpoisuuden lisäksi myös jotain kummallista. Ensiksikin osaa heistä yhdistää tietty narsismi ja halu olla valtakunnan se vinksahtanut ja vasemmiston parjaama väärinymmärretty älykkö, toiseksi he ovat joko katolisia tai mystikkoja.

Koska fasismi on itsetarkoituksellisen valistusvastainen, täytyy sen asettaa perustansa johonkin epärationaaliseen. Tästä syystä fasistiälykköjen ajattelua värittää silmiinpistävän kiihkomielinen metafyysisyys, jonka ilmeinen tarkoitus on täyttää itse ajattelussa olevat aukot.

Metafyysisyys voi olla harkittua ja hyvin perusteltua – kuten vaikkapa Immanuel Kantin kohdalla –  tai sitten se johtuu ajattelun heikkoudesta. Kotimaisten fasistiälykköjen kyse on jälkimmäistä. Heidän filosofiansa tuntuu viime kädessä kiteytyvän halla-aholaiseen imperatiiviin: kyse on asioista, joita ei voi eikä pidäkään perustella sen kummemmin. Eikä siinä mitään, näinhän asioiden laita tuntuisi usein olevan. Ristiriitaista kuitenkin on, että tätä relativistisempaa ajatusta on vaikea löytää aatteesta jonka tarkoitus on olla mitä suuremmissa määrin ei-relativistinen. Itse asiassa kulttuurikonservatiivit nimeävät relativismin yhdeksi aikakautemme suurimmista synneistä.

Mutta metafyysisyydellä voi olla muutakin annettavaa fasismille. Fasismin henkilökultti on perinteisesti perustunut johtajan yli-inhimilliseltä vaikuttavaan omituisuuteen, jolla on niin ikään paikkailtu aatteen heikkouksia. Tietyllä sekopäisyydellä on ollut voimantuntoa lietsova vaikutus – huumepäisessä ja kimeä-äänisessä, totaalista sotaa julistavassa räyhääjässä täytyy olla jotain suurta.

Hännikäinen liikkuu samoilla linjoilla. Hänen ajattelun fetisistinen ydin on todellisen olemassaolon tai aitouden aave, joka tulee väkevimmillään ilmi kuoleman ja taistelun hurjuudessa, hylätyn vihassa maailmaa vastaan, soturiudessa tai uhrautumisessa kansan, kulttuurin ja perheen puolesta. Tästä irtoavat kiksit ovat romanttista vavisuttavaa ylevyyttä. 

Sarastukseen niin ikään kirjoittava Rami Leskinen on astunut askeleen pidemmälle. Hänelle esoteerisuus ja New Age hindulaisuus ovat mananneet esiin nelikätisen mustan jumalan, joka ajaa Leskistä takaa koko sivilisaation tuho muassaan.

Valistuksen korvaaminen sarastuksella on sinänsä kiinnostavaa, mutta ei selitä kykenemättömyyttä kokea apokalyptista ylevää ilman fasismia. Tämä viittaa johonkin muuhun.